Katsoin facebookissa kuvaketjua, jossa oli kuvia itkevistä naisista ja tytöistä.
Kuvissa oli erillaisia kertomuksia siitä minkä takia itketti. Toisilla naisista valui ripsivärit poskilla, toisilla ei ollut meikkia ollenkaan. Joku kertoi yksinäisyydestä, toinen sydänsuruista, kolmas paniikkikohtauksista. Kaikilla oli joku oma tarinansa. Mutta yhteistä näillä oli, että kaikki itki. Kaikki halusivat saada sen pahanolon pois, pahanolon joka sisällä velloi.
Oma itku.
Itse oon aina ollut itkunpidättelijä. Jo ala-asteella multa löytyi huoneesta lappu, jossa luki: muista hymyillä.
Ajattelin, etten kelpaa kellekkään, jos itkenkin. Jossen naurata muita. Pikkuhiljaa opin asiaa, mutta itku muiden edessä oli edelleen hankalaa. Se oli merkki heikkoudesta. Siitä, etten kestäkkään kaikkea mitä elämä eteen tuo ja eihän se käynyt! Pelkäsin myös itkemällä tekeväni liian ison asian huolestani, enkä tahtonut joutua selittelemään kellekkään. Tahdoin vain itkeä.
Itku helpottaa.
Olen oppinut itkun tärkeyden. Itku helpottaa stressiä, itku helpottaa ahdistustani. Itken, kun suutun, itken kun suren.
Yhtenä viikkona olin ollut taas useamman päivän hieman itkuinen. Mieheni rupesi pohtimaan poikkeuksellista käytöstäni ja kysyi, miksi itken? Kerroin olevani väsynyt. Kysyin itse tarkennusta asiaan ja hän poikkeuksellisesti suoraan kysyi: ootko pelannut? Mä katsoin häntä ja sanoin, itken just siks, ettei mun tarvitsisi pelata.
Minä ja itku.
Itku on ihana asia nykyään mun elämässä. En enää häpeä sitä. Se auttaa mua. Kun tuntuu, että mua väsyttää, mikään ei toimi, mä itken. Kun meillä on riitaa, mä itken. Itkun jälkeen pystyn nähdä asiat hieman selkeämmin, eikä se tarkoita maailmanloppua. Se ei myöskään tarkoita alistumista, se tarkoittaa sitä, että saan suurimman terän pois.
Hassua. Nyt vasta itse tajusin. Toisaalta harmittelen vauvan itkuisuutta ja toisaalta kehunkin itkun ihanuutta. Oman kokemuksen kautta onkin helppo oppia. Kuitenkin koen vauvan itkuisuuden erillailla, koska tähän on aina vanhempana vastattava ja se ja asian neuvottomuus ehkä se raskaus onkin. Ei pelkkä itku.
Missä tilanteessa itse oot viimeksi itkenyt?
Osaatko itkeä muiden edessä?
Loppuun lausahdus, jonka edesmennyt isomummoni aina tapasi sanoa itkiessään: Itku-Iivarit kaikki itkekää.
En pelannut tänäänkään <3
Miehenä sitä on oppinut jo mieheksi kasvamisessa pidättämään itkut. Pikkuhiljaa sitä taitoa on opeteltu. Viimeksi sain kyyneleitä katsoessa ensin docventuresin ja sen jälkeisen keskustelun missä Hellsten avasi hyvin isä-poika suhdetta :)
VastaaPoistaItku on tärkeää ja se helpottaa. Tälläkin on myös varjopuolensa. Mihin tunteeseen todella itkee. Joskus tunne ei poistu vaikka kuinka itsesäälissä itkeekin. Joskus joku toinen tapa reagoida kuuluukin itkun sijaan. Ehkä loputtoman itsesääliin toimiikin itkun sijasta terveen vihan tavoittaminen :)
Joo, toi onkin paha tuo sukupuoliroolitus tässäkin asiassa. "Iso mies ei itke..." Oman pojan myötä joutunut myös ajattelemaan tota, koska tietenkin tahtoo hänelle samat oikeudet tunteisiin, kuin tytöillekkin. Äitinähän olen vähän naiivi tähän ottamaan kantaa, kun suurimmaksiosaksi nuo viestit ehkä tulevat isähenkilöiltä.. täytyykin enemmän perehtyä tähän!
PoistaTottakai, kaikessa tunteiden opettelussa tosiaan se puolensa, että aidosti pysähtyy pohtimaan mikä tunne tässä on. Siksi halusinkin kirjoittaa, että vaikka itken paljon, se ei tarkoita alistumista. Mutta hyvä pointti!