Mä kirjoitan tätä nyt kovin väsyneenä.
Tahdon antaa sormien viedä tekstiä.
Tahdon jakaa ja kirjoittaa tän, jospa joku muu olisi joskus kokenut samoin. Ja ylipäätänsä, tahdon purkaa asian. Käsittelen teksteissäni yleinsäkin mielenhoitoa, nämä kolme liittyvät kohdallani siihen erinomaisesti. Tekstini saattaa olla alaviereistä, koska koitan kirjoittaa sitä kieltämättä tunteitani, yrittämättä kiilottaa kuvaa.
Kirjoitan tämän tekstini kolmessa osassa, tämä on osa yksi.
Aloitan synnytypettymyksestä.
Olin raskausviikolla 41, kun minulle täysin itselle yllättävästä syystä selvisikin, ettei mahdollinen alatiesynnytys onnistuisikaan.
SIIS TÄH.
"Oon tätä ennen synnyttänyt kolme lasta onnistuneesti alateitse. Mikä tää juttu nyt on, en mä tätä ollut suunnitellut!"
Supistusten alkaessa tunsin jo sen saman tutun jännityksen, mikä on
ollut aikaisempien kanssa. Mutta tässä mukana oli huoli. Huoli siitä,
etten saisikaan nyt edetä tuttua tapaa. Supistukset alkoivat neljältä
aamuyöstä, seitsemältä aamulla olin sairaalalla. Supistukset olivat säännöllisiä
ja kipeitä, mutta normaalisti olisin vielä pystynyt kotona odottamaan.
En nyt. Jouduinkin kiireelliseen sektioon kello 11.00.
Pelko oli läsnä.
Pelko tuntemattomasta. Mitä on sektio? Miten se tapahtuu? Sattuuko mua? Miten sen jälkee? Muistan yrittäneeni päivystyksessä kysellä, että mitä nyt tapahtuu. Kuitenkin hoitajalla oli kovin kiire. Ymmärrän sen, mutta itse olisin toivonut pysähdystä rinnalleni. Leikkaava lääkäri tuli keskustelemaan kanssani, mutta hänkin otti enemmän asiakseen pohtia raskausdiabeteksen jälkihoitoa synnytyksen jälkeen, kuin mun pelkoani.
Leikkaussalissa onneksi kaikki olivat läsnä, anestesialääkäri herätti välitöntä luottamusta ja hoitajat, sekä leikkaava lääkäri vaikuttivat kaikki tietävän mitä tekevät. Minulle vastattiin kaikkeen mitä kysyin, kaikki olivat minua ja vauvaa varten. Kuitenkin puudutusta pistettäessä itkin hiljaa mieheeni päin. Pelotti.
Tyhjä syli.
Sektio sujui hyvin, mutta synnytyksen jälkeen vauva vietiin isän kanssa lääkärin tarkastuksiin. Itse jäin yksin sänkyyn ommeltavaksi. Vauva esiteltiin minulle, oli tutun näköinen, sitten se lähti pois. Olin tunnoton, joten onneksi kivuton. Huomasin heti päässäni sulkeutuvan jonkun. Mulla sulkeutui joku tunnesolu. Mä en halunnut ajatella sitä, että mun vauva meni muualle. Mun oli vaan nyt selvittävä tästä leikkauspöydältä, vahvana.
Menin heräämöön, johon hetken kuluttua saapui puolisoni. Vauva oli vielä hetkeksi jäänyt ylös, mutta pääsisi luokseni, kun olisin siirtymässä heräämöstä pois. Ai mikä vauva? Kukaan ei ollut tullut mun rinnalleni synnytyksen jälkeen. Mies näytti kuvia uudesta perheenjäsenestämme. Taas tunnistin niistä kyllä lapsen omaksemme, mutta muuta en tunnistanut. En uskaltanut ajatella mitään. Eihän mulla ollut vielä vauvaa ollut sylissäkään.
Neljäs, mutta uusi vauva.
Lopulta sain vauvan syliini. Ihmettelin. Sektion jälkeen olin kuitenkin niin kivuissani ja vaikea liikkua, että jouduin pyytämään kätilöä aina nostamaan hänet syliini. Mikä vauva tää tämmönen. Ja mikä äiti minä olen, kun en yksin pysty edes omaa vauvaani hoitamaan. Kivut olivat lääkkeistä huolimatta kovat. Olimme vauvani kanssa aika yksin osastolla, huoneessamme oli kyllä huonetoveri, mutta hoitajia ei luonani paljoa käynyt, ellen itse pyytänyt. Olinhan jo konkariäiti. Mutta ensimäistä kertaa sektiolla synnyttänyt. Ensimäistä kertaa elämässäni leikkauksessa ollut.
Jo synnytyssairaalassa vauva näytti temperamenttiaan. Imetys oli hankalaa ja helpompi oli vain laittaa tutti suuhun kuin rinnalla antaa vauvan raivota. En osannut pyytää apua, koska aikaisemmin imetykseni olivat onnistuneet mutkitta. Nyt minua vain sattui vartaloon, enkä osannut ajatella imetyksen alkaneen huonosti. Onneksi eteeni sattui sairaanhoitaja, joka osasi minulle täysin neuvoa, kuinka saan vauvan imemään. Vihdoin saatiin maito nousuun, mutta huutoisaa oli silti.
Vielä tänäänki, 4 ja puoli kuukautta synnytyksestä, katsoin suihkun jälkeen leikkaushaavaani. Ihmetellen. Ihankuin olisin yrittänyt unohtaa koko haavan olemassaolon. Kuinka suuri tunnelasti voikaan kohdistua vain yhteen haavaan. Jatkan asian työstämistä. Pikkuhiljaa.
En pelannut tänäänkään. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti