Pääsimme kotiin.
Onneksi mieheni oli aloittanut lomat jo aikaisin,
niin hän pystyi hoitamaan isommat, kun itse hauduin vauvan kanssa sängyssä.
Vointini mukaan myös kävelin, mutta kipeetä teki.
Pian
vauvamme rupesi näyttämään todellista temperamenttiaan.
Kun minä nousin
sängystä tai hänet laitettiin rattaisiin ulkoilun vuoksi, alkoi huuto.
Mieheni isyysvapaiden loputtua oli meidän liikuttava myös ulkona, joten
naureskellen lasten kerhokavereiden vanhemmille totesinkin, että "täältä
me tullaan, ettei keltään vaan jäis huomaamatta." Naurattiko mua oikeesti?
No ei. Tilanne oli mulle uusi. Meidän muutkin vauvat olleet toki
vauvojenlailla läheisyyden tarpeessa, mutta kukaan ei ole ollut näin suuritarpeinen. Sain kantoliinan siskoltani. Oi sitä ihanaa
helpotusta. Vauva nukkui, kun liikuimme. Vaunut olivat mukana kassien
vuoksi, muuten vauva kulki liinassa. Yhdessä hikisinä, mutta
tyytyväisinä.
Kokemuksen jakaminen.
Kokemuksistani puhuin monelle. "Meillä
vauva vähän huutelija, ei oikein pysty mitään tekemään kotona." Monet
kuuntelivat. Välillä musta tuntui, että valitanko nyt turhasta.
Ristiäispäiväkin, kun koitti. Mun paljon itkeväksi vauvaksi kertomani
vauva olikin ihan hiljaa. Hän nukkui tyytyväisenä kierrellen sylistä
toiseen. Tällöin joku totesi minulle, että eihän tämä huuda, huumorilla.
Siihen osasin vielä silloin todeta, että saa esittää muille, ei
haittaa. Olkoot vaan vieraskorea. Mun ei tarvitse todistella kellekkään. Ihanaa huudotonta.
Mutta
nyt, vauva on kasvanut. Hetken oli välissä jo rauhaisampi aika, mutta
flunssailujen jälkeen on päivähuutamisten lisäksi tullut myös
yövalvomista. Vauva on erittäin sosiaalinen, hymyilevä ja jutteleva, kun
hänen kanssaan pölpöttää ja hölpöttää ja häntä ei väsytä. Mutta kun
iskee väsymys tai minun täytyy tehdä muille ruokaa tai auttaa muita
lapsia, teen sen yleinsä huudon säestämänä.
Nyt ensimmäisiä kertoja
olen kokenut (Kokemushan on minussa, ei kenessäkään muussa, vaan minussa
ja minun tunteissani) vähättelyä. "Kovin on hymyilevä vauva. Niin
naurava. Ai että." Mä oon väsynyt. Mä tiedän, että se on hymyilevä ja
hölpöttävä vauva, mutta uskothan, kuulethan sä, että mua väsyttää.
Kotona se huutaa. Näinä hetkinä mua on jo ärsyttänyt tämä
vieraskoreus. Siksi, koska rupean itse helposti mitätöimään omaa
tunnettani. "Ehkä mä sitten vaan liiottelen. Enkö mä nyt kestä vähän
vauvan itkua..."
Palaan kuitenkin pian todellisuuteen. Joku voi selvitä kovemmastakin huudosta, mutta mua väsyttää ja kaipaan tukea jaksamiseeni.
Jos luoksesi tulee väsynyt äiti älä koskaan:
- Vähättele hänen kokemustaan. Mitä se on sinulta pois, jos tuet häntä siinä, vaikka näkisitkin asian täysin erillailla. Se on hänen kokemuksensa.
- Totea, että itsehän ne lapset teit. Tottahan se on, ainakin osaksi, sillä lapsi on lahja. Mutta biologisesti kyllä, itsehän niin. Mutta tarkoittaako se sitä, etten saa valittaa.
- Sano äidin itse aiheuttavan sen itkun. Tarkoitan siis sitä, jos äidillä on kylään tultaessa jumppapallo mukana, koska tietää lapsen siinä sylissä viihtyvän, älä totea hänen itse tekevän lapsesta vaativan.
- Vähättele vanhemman kiirettä kotiin. Keskustelin siskoni kanssa asiasta. Kun hieman itkevän vauvan kanssa äiti rupeaa hieman hermostuneena pakkaamaan tavaroitaan ja tekemään lähtöä. Älä vähättele. Kyse ei ole siitä, mitä itku on sillä hetkellä. Kyse on siitä mitä se itku tulee olemaan ja siksi tahtoo kotiin, mieluiten heti.
Varovaista vertaistukea.
Tapasin bussissa äidin, jolla oli myös
huutava vauva mukana. Rupesin hänelle juttelemaan. Kerroin myös itsellä
olevan lisäksi kolme lasta, jotka olleet erillaisia. Tämä äiti sanoi minulle
kysymyksen: "Ai, eikö tää aina oo tämmöstä?" Nyt vasta tajusin miettiä
kysymystä enemmän. Sanoessani esikoisäidille, että ei ole, tämä on mulla
ollut ainoa. Viestinkö mä enemmän tukea vai sittenkin huolta? Huolta
siitä, että hänen suuritarpeinen vauvansa onkin toisenlainen, kuin
jotkut muut? Hän oli ilmeisesti ollut ihanasti vauvakuplassaan, ilman
tietoa ja painetta muista.
En pelannut tänäänkään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti