"Hei vauva, älä itke tänä yönä, hei vauva..."
Siinä vaiheessa, kun illasta tuntuu, että koko päivä ollut yhtä aerobictuntia, vauva sylissä ja kaks veekin ennen nukahtamistaan laulaa Jukka Poikaa, lisäten siihen "...älä itke aamulla..", niin voi todeta, et äiti on vähän väsynyt.
Siis huh, ekat kuukaudet uutta vauva-arkea takana ja ajatukset on lähinnä laatua: Miten ihmeessä mä selviän?
Neljäs vauva, tänhän pitäis vaan syyä ja nukkua. Köllötellä jossain sohvalla tyytyväisenä tarkkailemassa sisarusten juttuja. No mut hei, eihän se tietenkään niin mee. Vauvalla vauvan oikeudet.
Kun tuntuu, et nyt mä istahdan, nyt mä syön päivän ekan aterian tai ylipäätänsä juon lasin vettä. Taapero kaatuu, jonka seurauksena vauva jatkaa huutamistaan ja keskimmäisellekkin iski just ihan huutava jano ja nälkä ja kaikki muu. Peruskuvio siis.
Sitä sanotaan, että ihmiselle ei anneta enempää, kuin se on valmis kantamaan. Ja lapset annetaan meille opettamaan meitä. Mutta mikä märittelee sen, mitä kenenkin ihmisen pitää oppia? Onko se vaan ylipäätänsä mustavalkoisuudesta pois oppimista tai asioiden joka suunnan näkemistä?
No, meillä taitaa olla ollu hitosti opittavaa ja neljäs päättää täydentää kaikkien aikaisempienkin opetusten aukot. En kiellä, ettei rankkaa ois, mutta antaa tulla vaan, täällä ollaan.
Mä tiedän, mä selviän, koska en aijo selvitä yksin. En aijo enää koskaan yrittää vaan sivuuttaa omia tarpeitani. Miten tässä tilanteessa siis antaa armoa itselleen, kun kaikkien tarpeet kasaantuu samaan kasaan? Miten arvioin sen, kenen tarve on prioriteettilistalla ensimäinen? Lentokoneessakin on ohje, että ensin happinaamari itselle ja sitten vasta muille.. Joten otan taaperon syliin, juon sen veden. Kukaan ei vahingoittunutkaan.
Muista halata tänäänkin itseäs. Sä selvisit. Te ootte hengissä. Mekin ollaan!
En pelannut tänäänkään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti