Luopumisen vaikeus

Lähde: https://www.adlibris.com

Kun mä lopullisesti päätin, että enää mä en pelaa, en yhtään enää, mä rupesin lukemaan kirjaa:  Minä ja riippuvuus. (Kirjoittanut: Craig Nakken)

Mä rupesin lukemaan tätä mun terapeutin suosituksesta. Muistan ne sanat, kun jäin siinä käynnillä pohtimaan: "Kattoo nyt mistä löytyy ja saanko aikaiseksi haettua kirjastostakaan...", ne sanat, kun hän mulle sanoi, että "Niin, niin se riippuvuuslogiikka toimii."  

Tietenkin yritin mielessäni kieltää ja vähän jopa hälle suutuin siitä, että kuinka hän nyt voi noin vähätellä mun fiiliksiä. Mähän oon pienten lasten kanssa kotona ja vielä raskaanakin.

" Kuinka hän nyt voi noin vähätellä mun fiiliksiä.

Mähän oon pienten lasten kanssa kotona 

ja vielä raskaanakin"

Kuitenkin kotona sitä tovi mietittyä mä tajusin. Näinhän se on. Se addikti mussa on niin vahva, eihän se tahdo oikeasti hyväksyä, se haluis löytää vielä syitä pelata. Syitä sille, ettei mun käytös ja toiminta oo mitenkään ongelmallista. Mä pelkäsin. En välttämättä minä, mutta vähintään se addikti mussa pelkäs. 

Hitto, toi aikoo nyt oikeasti ottaa härkää sarvista. Minä aikoo voittaa tän taiston.

Mä kävin lainaamassa kirjastosta tän kirjan. Tai varasin sen netistä, jonka jälkeen tilasin omaan kirjastoon. Niin helppoa. Lapset innosta hihkuen mukaan kirjastoretkelle ja itse sain sen mitä halusinkin.

Muistan siinä pyytäessäni varausta ja mun piti sanoa jollekkin tuntemattomalle ääneen mun sisimmästäni sen suurimman pelon, suurimman voiman ja ahdistuksen sillä hetkellä. Mä sanoin: "Se minä ja riippuvuus". Oikeastihan se kirjastonhoitaja tuskin korviaan lotkautti asialle ja teki vaan työtään, mutta mua tärisytti. Vaikka ei ees ollut eka kerta, kun jollekkin mun riippuvuudesta puhun.

Lainattuani kirjan mä luin sitä ainoastaan maanantaisin. Maanantaisin kello 17.06-17.45. Tää oli mun matkani julkisilla kulkuvälineillä terapiaan. Olin siis niin sielä omassa häpeämaailmassani taas uudestaan, etten edes kotona pystynyt kirjaa lukemaan. Kyse ei oo siitä, että mut ois jotenkin tuomittu kotona, ei. Vaan siitä, että mä oisin oikeesti joutunut kohdata asian jonkun muunkin kanssa.
Mä en enää pelannut, mutta silti olin siinä omassa kuplassa. 

Mä muistan sen fiiliksen, kun ekaa kertaa lukemisen alettua, sanoin puolisolle ääneen, et oon tämmöstä kirjaa lukenut. Sanoin sieltä jotain keskusteluun ja puolisokin vaan yhtyi tähän. Mikä vapaus mun päässä tapahtukaan! Mä en ookkaan hullu, tää onkin vaan hyvä juttu, että perehdyn riippuvuuteen enemmän.

Ei mun tarvii enää piilotella itteäni. Vau!

 

En pelannut tänäänkään. <3