Raskauksien, pikkulapsiaikojen ja oman masennuksen jäljiltä, syömisestä, on mun kropassa tällä hetkellä painoindeksiin verrattuna ylimäärästä 32kg. Oon hyväksynyt asian, tiedän kokemuksesta, ettei se painon tuijotus tuo mulle mitään apua, eikä stressaamalla ainakaan laske. Mutta liikunta! Se tuo ilon ja avun, (lähes) kaikkeen. Joten lähdin vaunukävelylle! Ensimmäinen vaunulenkki uuden vauvan kanssa! Synnytyksestä tosiaan 3 kuukautta, mutta myöskään raskausaikana en liiemmin itseäni pakollista enempää liikuttanut. Ihan johtuen omista kivuista ja raskauden tuomasta väsymyksestä. Eli aika nollasta lähdetään.
Ollaan vanhempien luona, joten reittiä ei mulla ole vielä vakiintunut. Eikun siis ranneke päälle ja menoks! Korvista laitoin äänikirjana jo aiemminkin mainitsemani Maaret Kallio - lujasti lempeä.
Ihan ensiksi huomasin pääseväni ok vauhtiin, mutta syke nousi hyvin nopeasti korkealle. Tästä siis todettakoon pieni rapakuntoisuus. Sää oli ihana, vauva nukkui. Hyväolo valtasi mut heti! Miksi mä odotinkaan näin kauan ekaa lenkkiä? Miten onkaan ollut vaikea saada itteään liikkeelle? Oon ennen ollut enemmän ja vähemmän liikkuvainen, kävellyt paljon, pyöräillyt ja käynyt salilla ja jumpissa. Toki liikun nytkin lasten kanssa päivittäin, mutta se on rauhallista niin sanottua hengailuliikuntaa. Ja se tapahtuu seurassa. Vaunukävelyllä sain olla yksin ajatusteni kanssa.
Eka ylämäki oli pieni, mutta jyrkähkö, se vähän koetteli, mutta helpolla ylös.
Olemme tosiaan vanhempieni luona extempore pidennetyllä reissulla, joten lenkkivaatteita ei mulla oo mukana. Tää kävely siis toteutettiin tyylikkäästi päälläni äitiysmekko, pitsireunaiset alusshortsit - ettei reidet osu yhteen, sekä vanhat kengät ja eriparisukat - välttääkseni rakkulat. Onneksi aktiivisuusranneke oli sentään katu-uskottava!
Jostain syystä matkan mittaus ei alkanut heti lähtöpaikastani, vaikka ajanmittaus alkoikin.
Huomata saattaa siis sykkeen korkeuden, vaikka vauhti hidas. Kuitenkin matka tuntui erittäin leppoisalta ja ihanalta! Lopussa sektiohaava rupesi hieman aristamaan, mutta ei jatkunut sen pidempään.
Niin ylpeä siitä, että lähdin! Pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel minulle <3
En pelannuta tänäänkään <3
Aloittaminen on aina kaikkein vaikeinta! Mutta hybä kun pääsit nyt lenkille, se tekee oikeasti mielen paremmaksi.
VastaaPoistaItse olrn antanut itselleni luvan urheilla vaikka vain vartin kerrallaan jos ei kertakaikkkiaan enempää huvita. Mutta lähteö on pakko.
Eli raahaan itsrni väkisin salille tai lenkille, ajatuksena että palaan pian takaisin jos ei huvita. Joskus olen lenkkeillyt vain puoli tuntia, mutta aika usein kauemminkin, koska se hyvä olo on vaan lisääntynyt liikkuessa.
Toi täytyy ottaa itelläkin! Kuhan edes lähden! Normaalisti mun kävelyajat ilman lapsia on mahdollisia vasta illalla, kun mies on päässy töistä ja voi vitsi miten sillon onkaan helppo vaan jumahtaa sohvan pohjalle! Mut tänään muistin taas miten hyvältä se liikkelle lähtö tuntuu, joten toi 15min sääntö pitää ottaa. Ait jos 15min päästä tuntuu, et väsyttää liikaa, ni sit nukkumaan, ainaki on lähtenyt, niinku sanoit! :)
Poista