Esikoisen vauva-ajasta muistan lämmöllä meidän sen aikaisen asuinpaikan äitien yhteiset vaunukävelyt. Meillä oli eri-ikäisten äitien porukka. Sovittiin joka viikko tapaamisaika ja -paikka josta lähdettiin kiertää tuttua ympyrälenkkiä. Se oli hetki, jolloin vain turistiin, sai jakaa mietteet vauvoista, omasta elämästä, mitä vaan oli mielessä. Meillä oli myös tapana noin kerran kuukaudessa kokoontua aina jonkun luona kahvittelemassa ja syömässä.
Siitä on kuitenkin jo yhdeksän vuotta ja asuimme tuolloin eri paikkakunnalla. Nyt viimeisimpinä vauva-aikoina oon pitkään tuntenut yksinäisyyttä. Tietenkään en oo täysin yksin ollut, koska mulla on ystäviä, mutta yksinäisyys on ollut läsnä. Monesti kaivannut kaveria päiviin, kun olen lasten kanssa kotona. Ahdistuneisuuden ja masennusten vuoksi mun on tahdosta huolimatta ollut tosi hankala solmia uusia ystävyysuhteita. Monta mahdollisuutta uusiin ystävyysuhteisiin on ollut, mutta ahdistus iskenyt, kun on pitänyt ruveta enemmän sopimaan jotakin.
Kuitenkin toissa päivänä sateessa 2veen ja vauvan kanssa, mä päätin, etten enää tahdo tuntee yksinäisyyttä! En enää jaksa sitä, että suurimpina osina päivistä mun lähes ainoa aikuiskontakti on mieheni. Haluun kavereita, huoletonta vastavuoroista keskustelua. Ajattelen myös niin, että syksyn pimetessä on pimeys helpompi kestää, kun ei joudu kestää henkisesti yksin.
Miksei yksinäisillä voi olla semmoista magneettia kaulassa, joka imee itseensä toisten yksinäisten magneetteja?
Laitoin mun paikalliseen facebook -ryhmään viestin, jossa peräänkuulutin muita kotiäitejä ja heidän arkipuuhia.Asetin kysymykseni hyvin varovaisesti, jotta tarpeenvaatiessa olisin voinut vielä paeta ja todeta etsiväni nyt vain tekemistä lähiseuduilta, en seuraa. :D Oikeasti kuitenkin seuraa sain. Huomasin viestin laitettuani, etten todellakaan ollut yksin. Moni kotona oleva äiti tuli jakamaan tunteeni. Osa jo työelämässäkin oleva jakoi sen. Kaikki asutaan samassa kaupunginosassa, kaikilla lapsia ja silti yksinäisiä
Ja arvatkaa!
Eilen sitten pitkästä aikaa kävin aikuisten ja lasten kanssa vaunukävelyllä! Voi vitsi miten voikaan lyhyt kävely virkistää. Aikuista seuraa, sama elämäntilanne ja läheltä! Ei tarvitse pohtia tarkkaa aikatauluja, ei katsoa bussiaikatauluja. Nyt meillä on äitien messenger-ryhmä, jossa pystytään jutella niitä näitä ja sopia tapaamisia. Vitsi oon niin ilonen! Kyllä kannatti olla rohkea, kyllä kannatti poistua mukaavuusalueelta, koska tää onki vielä mukavampaa!
Miten tän saisi niin, ettei kenenkään tarvis olla yksin, joka ei sitä halua? Miten me voitaisiin kehittää meijän ympäristöjä niin, että huomattais ne yksinäisetkin. Oon joskus kuullut semmosesta äitien tinderistä, mutta sekin on aika rohkeiden paikka, mielestäni.
Miten sä hoidat omia ystävyyssuhteitasi?
Tuntuuko yksinäiseltä?
Vai pystytkö pitää hyvässä balanssissa arjen ja ystävyyssuhteet?
Kerro sun vinkit!
En pelannut tänäänkään. <3
Mahtavaa, että uskalsit laittaa viestin ja sait seuraa! Tästä oli varmasti iloa muillekin.
VastaaPoistaYstävyyssuhteet eivät todellakaan ole helppoja ainakaan itselleni, joten voin hyvin samaistua kokemuksiisi. Ihana kuitenkin lukea tällaisista positiivisista käänteistä! Aloitteen tekeminen on yleensä vaikeaa, joten hienoa, että otit näin suuren askeleen :)
Kiitos kommentista! <3
PoistaMikähän siinä ystävyyssuhteen ylläpidossa onkin niin vaikeeta? Tai just uuden synnyssä? Se tosiaan on kuin treffeille meno, ilman mitään fyysistä toivetta :D Oikeat ystävyyssuhteet kun ovat juuri sellaisia, passiivisia, mutta läsnä. Mutta ehkä juuri erilaiset elämäntilanteet ajaa erilleen. Siks just mietin näitä, jotta tajuais, miksi sitä onkaan yksinäinen olo!
Mahtava tuo sun toiminta, et otit vastuuta. Vaimoni on kotona tuntenut usein samoin yksinäisyyttä. Välillä hänkin toki menee, mutta tunteet on tunteita. Yksinäisyys kait koetaan usein niin häpeälliseksi ettei tuommoista viestiä voi laittaa faceen muut kuin häpeäänsä tutustuneet taikka häpeilemättömät. Hienoa, että sait aikuiskontakteja samasta elämäntilanteesta :)
VastaaPoistaKiitos kannustuskommentista! :) <3
PoistaSe on kyllä jännä. Ja sitten niinkuin mitä tahansa pyytäessä ajattelee, että kaikki otettava vastaan. Koska onhan se totta, että niin ystävyyssuhteissa kuin muissakin, se klikki täytyy olla, jotta toimii. Siksikin ehkä vaikee laittaa ns seuranhakuilmoitusta, koska ei tahdo myöskään torjua ketään toista yksinäistä? En tiedä. Enkä todellakaan tarkoita, että itse mitenkään valkkaisin "jatkoon" "ei jatkoon" tyylillä, vaan kemia ratkaisee tuleeko ystävyyttä.
Joo, tunne on tunne. Tärkeintä on, ettei vähättele vaimonsa yksinäisyyttä. Mutta onhan se puolisollekkin varmasti rankkaa, jos toisen melkein ainoa aikuiskontakti on hän. Vai miten sä koit, jos vaimo kertoi olevansa yksinäinen? Meillä ainakaan mies ei ollut niin tajunnut mun yksinäisyyttä, koska enhän mä täysin yksin ole. Joten tuli hänelle hieman yllätyksenä, ymmärsi kyllä, kun avasin.
Kirjotan kommenttia nyt väsyneenä, joten sekavaa tekstiä, mutta tahdoin vastata vielä tänään, koska kiinnostaa! :)
Sitä usein näkee toisen elämän paremmin ja osaa sen jopa ratkaista :) Vaikka toinen ei ole samaa mieltä saatikka että edes omaan elämään osaa niitä ratkaisuja käyttää. Usein juuri tuohon yksinäisyyteen sitä yritti vain sitä yksinkertaista neuvoa, että ota ja mene. Helposti lasten myötä jämähtää kotiin eikä osaa edes sieltä lähteä. Yritin aina toista työntää, mutta eihän sitä väkisin saa toista lähtemään. Monesti tuo yksinäisyys vain kuulosti olevan myös väkijoukossa ja silloinhan se ei paljoa auta vaikka menisi minne. Silloin onkin ainoa toimiva tapa mennä sinne omaan kokemukseen yksinäisyydestä ja ehkäpä sieltä voi löytyä pieni yksinäinen lapsi, joka sitä yksinäisyyttä tuntee.
PoistaEipä tähän mitään ratkaisua ole antaa kenellekään :)
Tuttua kyllä. Ja tosiaan, olen itsekkin käynyt perhekerhossa, mutta tuntenut oloni yksinäiseksi, vaikka ympärillä kävi vilske!
PoistaJotain sielä sisällä on ja se kohdattava itse <3 kuitenkin ihana, jos puolisona tiedostat asian haastavuuden, jottei toisen tunnetta vähättelemään.
Vaikeita asioita nää tunnekiekurat!!