Sain äsken just "puhuttelun" mun kanssaeläjältä, eli mieheltäni. Tilanne oli tuttu, mikään ei oikeestaan menny niinkuin olin toivonut tai suunnitellut, joten mulle iski ahdistus ja purskahdin vaan itkuun.
Noniii, just äskenhän tää muija puhu armosta, mitähän mä sulle täällä lämpimikseni länkytän ja kuitenkin toimin ite erilailla?
Kyse ei oo siitä, että toimisin erillailla, vaan oikeesti väsymyksen hetkellä on vaan tosi vaikea kuunnella itseä. Inhoon, jos mulle sanotaan, et "älä stressaa tai ota iisisti." Koska väsymyksen keskellä mun vastaus on luokkaa "No ottaisin, jos nyt tässä tilanteessa voisi, Muttaku toi pitää hoitaa ja toi pitää hoitaa..." noni. Siinähän se vastaus tuliki. Kun mikään ei oikeesti suju hampaat irvessä. Kellään ei oo kivaa.
"Mikä kumma siinä on,
että niissä hetkissä,
jolloin mun just pitäis sanoa toiselle ja jakaa ajatukset, ni kasaankin kaiken omille harteille."
Puoliso ei mulle tätä pahalla sanonut, sanoikin, että tietää ettei se sanominen mitään auta ja vaikea lopettaa stressaamista, mutta hän ei tykkää siitä, kun näkee, että mä kärsin. Näinhän se on, mä oon loputon stressaaja. Mä stressaan kaikesta etukäteen. Koen vastoinkäymiset jo mielessäni valmiiksi. Eli vaikkei mitään vastoinkäymisiä tuliskaan, ni mä oon sen jo elänyt.
Mä itse kärsin siinä, kun teen itelleni kauheen kasan hommia ja unohdan sen, et mä en edelleenkään oo yksin. Mä en edelleenkään oo yksin, vaikka väsymys iskee ja hommia kasaantunut. Mikä kumma siinä on, että niissä hetkissä, jolloin mun just pitäis sanoa toiselle ja jakaa ajatukset, ni kasaankin kaiken omille harteille. "kyllä mä hoidan, aina mun pitää hoitaa, ei täällä mikään toimis, jos mä en hoitais."
Paljon sitä lukee, opiskelee ja osaa pölöttää, mutta käytäntö, se onkin aikalailla eri asia. Mutta siksi yks mun unelmista/tavotteista onkin itteni opiskelu yhä lisää ja lisää! Koskaan en oo valmis ja täytyy opetella tarvitsemaan muita, etenkin, kun kaikki kasaantuu.
Harjoittelen siis ja muistan sen armon <3
* Tästä klikkaamalla saat 2.9 asti Elisa e-kirjan 0e. Kirjoissa valittavana suosittelemani Maaret Kallion - lujasti lempeä. Etu 100% maksuton, ei sido ostamaan tai edellytä peruutuksia. Linkki on mainoslinkki, josta bloggaajana hyödyn.*
En pelannut tänäänkään <3
Armo on todella vaikea asia. Todella vaikea. Lisäksi jos joskus aikaisemmin on joutunut pärjäämään yksin, voi olla vaikeaa myöhemmässä vaiheessa rasittaa toisia (vaikka nyt olisikin ihmisiä jotka haluaisi auttaa ja olla tukena), koska ehkä pelottaa tai ei vain osaa.
VastaaPoistaStressaamista ei oikein myöskään voi käskeä. Itsekin olen kova stressaaja. Jotenkin sen stressin lievenemisen pitäisi lähteä itsestä sisältä päin, ajatuksista. En vaan tiedä vielä miten. Itsetutkiskelua lisää :)
Ja nyt sitten mainoslinkkiisi haksahdin, ole hyvä <3 Varmasti hyvä kirja joka tapauksessa.
PoistaKiitos <3 ihana kirja on. Aika selkeitä asioita teoria pohjalta, muttakun niitä rupee enemmän miettimään, ni onkin aina haastava retki itteensä! Itsellä se vielä kesken. :)
PoistaJa ihanaa kun kommentoit! Juu, se jäärä asuu minussakin "oon ennenki pärjänny, kyllä mä nytkin pärjään", muttakun se syö sisältä muutenkin, kuin fyysisiä voimia. Se synnyttää katkeruutta ja sehän ei oo kellekkään ihmiselle hyväksi.
Oon tullut siihen tulokseen, että mulla on periytynyt stressigeeni, joten se täytyy hyväksyä, mutta oppimalla saan ehkä hallittua. :D ja siis korjauksena, että miehenikään ei todellakaan vaatinut mua olemaan stressaamatta, tietää kyllä kenen kanssa on naimisiin lähtenyt :D mutta juuri se, kun ressaan ihan hirveesti ja kaikkein eniten se syö itseä ja omaa mielialaa!