Rankka päivä, voitin pelihimon. Paras voitto, aina.

Läheltä liipanneet kihomadot toistaiseksi vältettyämme, meille rantautui flunssa. 

Taas.

Löydän iloa myös lasten sairastamisesta, yleinsä ne jaksavat silloin vaan nököttää sohvalla ja katsoa piirrettyä. Mun ei tarvii olla minkään sortin pelle.

Mutta, sitten sairastuin mä. Kaikki muut kerkesi terveeksi, mutta mä flunssassa. Rättipoikki ja arki suoriuduttuva.

Kun mä tulin hieman terveemmäksi, niin nyt sairastui mies ja vauva. Huutoa, itkua, huutoa. Huono-omatunto muiden lasten vaille jäämisestä, koska vauva vaatii niin paljon, kovaan ääneen.

Syksyn harmaus.

Väsymys.

Etäisesti kävi mielessä Pelihimo. Kuinka helppo oiskaan paeta omaan maailmaan. Unohtaa oma väsymys, oma kaikkeen kykenemättömyys.

Mutta mä en pelannut, mä tiedän, ettei se auttaisi.

Oon aiemminkin puhunut mun pelosta syksyn ja pelihimojen suhteen, nyt se todellisuus tulee. Syksy ei oo mua varten.

Huomenna toivon olevan parempi päivä, saisin siivottua kaiken täydellisesti, raikas tuoksu, kynttilät palamaan.

Syksy on hyvä, 

Syksy on raikas. 

Syksy tuo Joulun. 

Syksy tuo uusia mahdollisuuksia. 

Syksy ei tuo pelejä.

Nyt kaikki nukkuu, mäkin pääsen rauhoittumaan. 

"Huomenna on paremmin, siis jaksa siihen asti."

En pelannut tänäänkään! <3

Apua, kaikki ei tykkääkkään musta.

Voi piru. 

Taas se kävi. 

! Huomasin, ettei joku musta tykkääkkään. !

Paljon on ihmisiä, joiden kanssa ei kemiat kohtaa, mutta kun sen huomaa yllättäen ja ihmisestä, jonka kanssa ennen kohdannut, se tuntuu hämmentävältä. Sitä on vaikea uskoa. Koitat kömpelösti jutella yhä uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin käytännössä niillä leppoisilla keskusteluyrityksillä työntääkin sitä toista vieläkin kauemmas. Tuntuu, että kaikki sanat ymmärretään väärin. 

"Oon välillä kova provosoimaan, 

enkä välttämättä aina niin mukava kanssakävijä. 

Toisaalta taas saatan olla myös liian alistuva ja liikaa konflikteja pelkäävä."

 

Oon välillä kova provosoimaan, enkä välttämättä aina niin mukava kanssakävijä. Toisaalta taas saatan olla myös liian alistuva ja liikaa konflikteja pelkäävä, joka myös hankaloittaa kanssakäymisiä. Mutta sitten kun mulle selviääkin, että joku josta en yhtään osannut aavistaa, ei pidäkkään musta. Se aiheuttaa mulle lukon.

Musta nousee esiin kaikenmaailman käyttäytymismallit. Musta tulee ylisyyllistyjä, musta tulee marttyyri, musta tulee kiukutteleva lapsi. 

Kun mä pysähdyn ja kysyn pieneltä lapselta, lapselta mussa sisällä, mikä tunne mulla nousi kaikkien niiden syyllisyyden tuntojen alla, se olisi pelko. Pelko siitä, ettei kukaan tykkääkkään musta. Jään ihan yksin.

Yhtäkkiä mut valtasi yksinäisyys. Ei sen takia, ettei hän pitänyt minusta, vaan sen takia, että entä jos kukaan ei tykkää? Entä jos kaikki ajatteleekin, että oon vaan nipottaja, päälle päsmäri, kiukkuilija, mitä vaan negatiivista itsestäni keksinkään. Kehen sitten turvaudun? Nään jo silmissäni, kuinka mies inhoaa, lapset inhoaa, lapsuuden perhekkin inhoaa. Kaikki vaan katoaa.

"Yhtäkkiä mut valtasi yksinäisyys.

Ei sen takia, 

ettei hän pitänyt minusta, 

vaan sen takia, 

että entä jos kukaan ei tykkää?"

Menin kotiin ja vaan itkin. Mies ei yhtään päässyt käsiksi mun ajatuksen kulkuun. Miten mussa voikin olla vielä näin vahvana se miellettyjä? Oon tehnyt niin paljon itseni eteen töitä, etten edes tiennyt tämän olevan niin vahvana. Pään sisällä syyttäjä. Ei puolustajaa missään, pelkkä syyttäjä.

Jännittävä on ihmismieli. Niin nopeasti se pelokas lapsi ottaa vallan. Niin nopeasti sitä heittäytyy tunteen vietäviksi, että ihan kaivamalla kaivamalla täytyy se aikuinen itsestä löytää. Aikuinen, joka sanoo: "Mä kuulen, että sua nyt pelottaa. Mä kuulen, että sua harmittaa. Se on okei. Kaikki järjestyy." Pahinta mitä voisin itselleni tehdä on se, että kieltäisin tän puolen olemassa olon, kieltäisin itseni. Kertoisin vaan, kuinka kaikki on täydellistä ja mua ei haittaa piirun vertaa mikään. Vaikka oikeasti haittaa.

Onneksi mulla kuitenkin on vielä puoliso, jolle asian avasin, hän ei ymmärtänyt täysin mun ajatuksen virtaa (kuka nyt ymmärtäisi), mutta osasi sanoa, että en ole yksin.

Harjoittelulistaan siis lisäkohta: Harjoittele hyväksymään se, ettei kaikkia voi miellyttää.

Tähän kohtaan sopii hyvin lukea aikaisemmin kirjoittamani teksti armo.

En pelannut tänäänkään <3

Mun viesti pelurilta pelurille.

LÄHDE

Tiesitkö, että peliriippuvuudesta kärsii tälläkin hetkellä yli 154 000 ihmistä (LÄHDE). Meidän keskuudessa, joka päivä kohdataan varmasti joku, joka on peliriippuvainen. Tuskin tiedetään hänen olevan peliriippuvainen. Joku kantaa sisällään sitä järjetöntä taakkaa ja tuskaa siitä, kun pelihimo on ottanut vallan. Meitä on äitejä, isiä, naisia, miehiä, tyttöjä, poikia, aikuisia, nuoria, ikääntyneitä. 

LÄHDE

"Jopa kuolema tuntuisi paremmalta, 

kuin pelaamaton elämä. 

Pelaamaton elämä tuntuu mahdottomalta."

Jollain se voi olla vielä alkuvaiheessa, kaikki tuntuu jännittävältä, välillä häviää, mutta pystyy lopettamaan. 

Jollain se alkaa pikkuhiljaa jo luisua hallitsemattomuuden puolelle. Omat rahat pelattu, mutta lisää tekisi mieli. Ja vitsit, piti ne talvikengätkin ostaa. Ens palkasta, ens palkasta en pelaa, sillon ostan ne!

Jollain se on lähtenyt jo täysin hallinnasta. Mikään ei tunnu enää miltään, pelaamiset pyörivät päässä 24/7. Laskuja iso pino, ulosottokin rupeaa ensi palkasta jo ottamaan. Mistään ei saa otetta. Saatat jopa miettiä kuolemaa, koska mikä vaan tuntuisi paremmalta, kuin tää jatkuva tuska ja silti mielessä jyllyvä pelihimo. Velkaa omakotitalon verran.

Mieti. Jopa kuolema tuntuisi paremmalta, kuin pelaamaton elämä. Pelaamaton elämä tuntuu mahdottomalta. Tuntuu kuin mikään ei olisi sun käsissä. Kuin piru hallitsisi sua ulkoa käsin. Joku pitäisi asetta ohimolla. Koska ei se vaan voi olla minä. Miksi mä itelle tekisin näin hirveetä, että aina pelaisin.

Kuule mua. 

Mä ymmärrän. Mä tasan tarkkaan ymmärrän miltä susta tuntuu. Mä kuulen sen pelihimon, mä kuulen sun halun. Mä kuulen sun pahanolon.

Mutta mä nään nyt myös sen, että mikään ei oo mahdotonta. Mikään taistelu ei oo turhaa. Jokainen pelaamaton päivä on voitto. Jokainen kuunneltu oikea tunne on voitto. Voitto addiktiminää vastaan, minä voittaa.

LÄHDE

Miksi sä pelaat? Mikä on se oikea tunne sielä sisällä?  

Pelottaako? 

Väsyttääkö? 

Palkitsetko itsesi rankasta päivästä? 

Jotain omaa?

Mitkä on fiilikset pelaamisen jälkeen?

Mä haluan olla esimerkki, haluan olla vertaistuki. Koska mä tiedän. Mä tiedän myös sen, että tästä selviää, kun kuuntelee itseään. 

Jo keväällä rupesin murehtimaan ja pelkäämään syksyn tuloa, sillä syksyisin on aina rankinta pelihimojen kanssa. Kuitenkin mulle sanottiin tosi hyvin. Muista, ettei se syksy sitä automaattisesti aiheuta. 

Se on totta. Ei oo mitään pirua, ei oo mitään syksyn taikaa, joka tuo mukanaan pelihimon. Olen minä. Kaikki on mun käsissä, jos mä sen niihin jaksan ottaa.

Yksin on vaikeaa.

Mitä tehdä, kun pelihimo ottaa vallan?

• Pysähdy, sun ei oo pakko jatkaa. 
• Hyväksy se, että sun tekee mieli, tekee ihan sikana mieli, mutta pakko ei oo jatkaa.
• Pysähdy uudestaan. Kysy itseltäsi, miksi sun on pakko pelata? Mitä tapahtuu, josset pelaa?
• Puhu jollekkin. Oletko yksinäinen? Hae vertaistukea,Peluuri -sivustolta löydät kaiken.
• Älä häpeä itseäsi. Sinulla on peliriippuvuus, mutta sä et ole peliriippuvuus.
• Älä lannistu. Vaikka nyt ei lopettaminen onnistunut, älä anna sen lannistaa sua.
• Sä pystyt, oot arvokas.
• Kevennä taakkaa, tällähetkellä tärkeintä on selvitä hengissä.
• Muista, kaikki on sun käsissä.
• Et tule voittamaan velkojasi tai hävittyjä rahoja takaisin.

Lue aikaisempia tekstejäni: Päivä, jolloin myönsin ongelmani, Armo, Pelihimo ja Addikti ja minä

En ole ammattilainen tällä saralla, nämä on niitä asioita, jotka mua on auttanut.

LÄHDE

En pelannut tänäänkään <3

Haaveilun opettelua osa 2

Katsoin viikonloppuna Monsterit yliopisto -elokuvaa. Kyllä, sitä piirrettyä, jossa monsterit aloittavat monsterikoulussa. Masi Pallopäällä on haave päästä kammotukseksi, ongelma kuitenkin on, että Masi ei pelota ketään. Silti Masi haaveilee ja raivaa tietään kohti unelmiaan. Ei anna minkään estää.

Sama tunne on tullut myös, kun oon katsonut Gilmoren tyttöjä. Siinä Lorelai avaa oman maalaishotellin, Rory alottaa unelmiensa koulussa. He toteuttavat haaveitaan!

Muistatko sen tunteen, kun aloitit jotain uutta? Tutustuit uusiin ihmisiin, jotka kaikki saman uuden edessä? Mahassa kihelmöi. Elämä oli jännittävää.

"Viikon ohjelma pitää olla mulle selvillä, jotta mun pää ei mee muutoksesta sekaisin."

Jäin viime kirjotuksen (Tässä) jälkeen pohtimaan sitä, että mitä se unelmointi on? Miksi se on niin vaikeeta?

On vaikea elää, jossei oo kaikki suunniteltuna, viikon ohjelma pitää olla selvillä, jotta pää ei mee muutoksesta sekaisin. Stressaamisgeenistäkin oon puhunut, joka hyvin liittyy tähän, pakka pitää olla kasassa, muuten iskee stressi.

Se on ehkä syy, miksi myös sairastuin peliriippuvuuteen, on vaikea nähdä boxin ulkopuolelle. Vaikea kohdata kaikkia niitä haikeuden tunteita mitä asiat herättää. Vaikea kestää keskeneräisyyttä, joten pakeni. Pakenin sitä haikeutta, ahdistusta ja epätoivoa. Vaikka ei ollut syytä, asiat kohtaamalla saa niin paljon enemmän. Koska vaan niin voi asioita muuttaa.

"Tänäänkin aurinko nousi, mutta nouseeko se unelmoijalle vielä pikkasen kirkkaammin?"

Oon ollut pois nyt työ-/opiskeluelämästä noin neljä vuotta, lukuunottamatta keikkatöitä, joten elämä on pyörinyt aika paljon kotona. Siksi tajusin olevan vaikee unelmoida, koska en pysty toteuttaa kaikkea kuitenkaan nyt heti. En pysty jatkamaan opiskeluja just nyt, en pysty matkustaa yksin just nyt. Mutta miksi en unelmoisi? Miksi en nyt tekisi töitä sen eteen, että vielä jonain päivänä, ei nyt, vaan tulevaisuudessa, fiilis aamulla noustessa on kutkuttava. Tänäänkin aurinko nousi, mutta nouseeko se unelmoijalle vielä pikkasen kirkkaammin? Elämäninto säilyy, on tavotteita, ilman stressiä. Iloa, onnea, saavutuksia.

"Tässä sä seisot kaipausta rinnassa, 

vaikka tää loppuisi yhdessä illassa, 

maailma on sinun,

 maailma on minun, 

maailma on tehty meitä varten, jokainen tänne jonkun jäljen jättää."

- Haloo Helsinki

En pelannut tänäänkään <3

"Ota iisii" "älä stressaa"

Sain äsken just "puhuttelun" mun kanssaeläjältä, eli mieheltäni. Tilanne oli tuttu, mikään ei oikeestaan menny niinkuin olin toivonut tai suunnitellut, joten mulle iski ahdistus ja purskahdin vaan itkuun.

Noniii, just äskenhän tää muija puhu armosta, mitähän mä sulle täällä lämpimikseni länkytän ja kuitenkin toimin ite erilailla?

Kyse ei oo siitä, että toimisin erillailla, vaan oikeesti väsymyksen hetkellä on vaan tosi vaikea kuunnella itseä. Inhoon, jos mulle sanotaan, et "älä stressaa tai ota iisisti." Koska väsymyksen keskellä mun vastaus on luokkaa "No ottaisin, jos nyt tässä tilanteessa voisi, Muttaku toi pitää hoitaa ja toi pitää hoitaa..." noni. Siinähän se vastaus tuliki. Kun mikään ei oikeesti suju hampaat irvessä. Kellään ei oo kivaa.

"Mikä kumma siinä on, 

että niissä hetkissä, 

jolloin mun just pitäis sanoa toiselle ja jakaa ajatukset, ni kasaankin kaiken omille harteille."

Puoliso ei mulle tätä pahalla sanonut, sanoikin, että tietää ettei se sanominen mitään auta ja vaikea lopettaa stressaamista, mutta hän ei tykkää siitä, kun näkee, että mä kärsin. Näinhän se on, mä oon loputon stressaaja. Mä stressaan kaikesta etukäteen. Koen vastoinkäymiset jo mielessäni valmiiksi. Eli vaikkei mitään vastoinkäymisiä tuliskaan, ni mä oon sen jo elänyt. 

Mä itse kärsin siinä, kun teen itelleni kauheen kasan hommia ja unohdan sen, et mä en edelleenkään oo yksin. Mä en edelleenkään oo yksin, vaikka väsymys iskee ja hommia kasaantunut. Mikä kumma siinä on, että niissä hetkissä, jolloin mun just pitäis sanoa toiselle ja jakaa ajatukset, ni kasaankin kaiken omille harteille. "kyllä mä hoidan, aina mun pitää hoitaa, ei täällä mikään toimis, jos mä en hoitais."

Paljon sitä lukee, opiskelee ja osaa pölöttää, mutta käytäntö, se onkin aikalailla eri asia. Mutta siksi yks mun unelmista/tavotteista onkin itteni opiskelu yhä lisää ja lisää! Koskaan en oo valmis ja täytyy opetella tarvitsemaan muita, etenkin, kun kaikki kasaantuu.

Harjoittelen siis ja muistan sen armon <3

* Tästä klikkaamalla saat 2.9 asti Elisa e-kirjan 0e. Kirjoissa valittavana suosittelemani Maaret Kallion - lujasti lempeä. Etu 100% maksuton, ei sido ostamaan tai edellytä peruutuksia. Linkki on mainoslinkki, josta bloggaajana hyödyn.*

En pelannut tänäänkään <3

Päivä, jolloin myönsin ongelmani

Aikaisemmin kerroin teille päivästä, jolloin viimeisen kerran lopetin pelit (Pelihimo), jolloin vihdoin tajusin syyt ja sen miten voin estää retkahdukset. Mutta se kertomus oli retkahdusajasta. Nyt kerron siitä, kun ensimäisen kerran tajusin ongelman, kun sen sanoin ääneen.

"Tajusin tarvitsevani apua, 

mutta ajattelin, 

etten tahdo kertoa sitä miehelleni, 

sillä silloin minun

 pitäisi lopettaa pelaaminen kokonaan"

Muistan vieläkin sen päivän vuonna 2015. Istuin meidän isossa nojatuolissa, olohuoneessa. Joitain viikoja aikaisemmin olin pelannut casinopelejä ja voittanut isomman summan. Siitä kerroin miehelle ja sovimme maksavani osamaksut pois, käytetään järkevästi. En tiedä miten sain itseni huijattua, nostin osan rahoista käteiseksi ja laskuun tarkoitetut rahat jäivät tilille.

Eihän niitä tietenkään mihinkään aikaisempiin velkoihin käytetty, ne pelattiin. Ne pelattiin siinä toivossa, jos vielä voittaisi. Kun en voittanut, mun sisässä kuiskutti tuttu puhe: "koita vielä, aikaisemminkin voitit, joten ihan varmana se voitto vielä tulee."

Tajusin tarvitsevani apua, mutta ajattelin, etten tahdo kertoa sitä miehelleni, sillä silloin minun pitäisi lopettaa pelaaminen kokonaan, enkä enää ikinä voisi voittaa isosti. Niin vahvasti se voima sitoi, yli 10 000 euroa velkaa ja silti uskoin vielä voittavani.

"Miten tästä nyt selviää. Takaisinmaksuerät oli isot, liian isot."

Nyt istuin nojatuolissa, velkaa yli 10 000 euroa. Iso ahdistus, ei rahaa, eikä todellakaan mitään aikaisempia velkoja maksettuna. En muista mistä miehen kanssa puhuimme, mutta hän sanoi: "eihän sulla oo mitään hätää, oot velatonkin." Mä ratkesin itkuun, mies ihmetteli. Silloin mä sain sen ulos, itkien: "mulla on edelleen velkaa ja oon pelannutkin velaksi." Toki hän järkyttyi, mutta osasi olla hyvin tyynenä, kuunteli mua, kyseli. Hän ei ollut osannut aavistaakkaan ongelmasta, niin olin asian salannut.

LÄHDE

Sitten tuli aika käydä lainat läpi. Se tunne, se häpeä mikä mulla oli. Kokoajan olisin halunnut sanoa, ettei ole enempää, vaan jouduin yhä uudestaan mainita uuden lainapaikan, johon velka. Numerot kirjoitettiin ylös. Sitten pohdittiin. Miten tästä nyt selviää. Takaisinmaksuerät oli isot, liian isot. Ei edes paljastumistilassa tajunnut ongelmaan pureutua, pureutui vain talouteen ja niihin velkoihin. Kriisi tuntui olevan siinä, rahassa.

Annoin pankkitunnukset miehelleni. Tehtiin sopimus tulevien rahojen käteiseksi nostamisesta, niiden jotka jäi velkojen maksun ja laskujen jälkeen. Hän pyysi minua kertomaan äidilleni. Kerroin.

Yhtäkkiä olo rupesikin helpottamaan/keventymään. Se sama velkataakka mulla oli edelleen, ulosotto kolkutteli, mutta mä olin saanut sen salaisuuden ulos. Mä toin ongelman pöydälle, en enää yrittänyt vaan selvitä yksin. Se helpotti, vapautti. Mua hävetti ja ahdisti, samaan aikaan oli vapaus. Mun ei tarvinnut enää salata. Pelaaminen ei ollut ollut hauskaa enää aikoihin, joten salaileminenkin oli erittäin rankkaa, tahdoin itsekin vapautua siitä.

"Vaikka kyse on rahapeleistä, ei aina ole kyse pelaamiseen menneistä rahoista."

Puhun paljastuspäivästä vuodelta 2015, vaikka täysin kuivilla olen ollut nyt hieman yli 6kk. Tämä johtuu siitä, että eheytymisprosessissani riippuvuuden kanssa on tullu retkahduksia, inhimillisiä oppimistilanteita. Eivät ole tuntuneet hyvältä ja ovat myös lähteneet käsistä, mutta eivät todellakaan samoissa määrin, kuin tuolloin. Vuonna 2015 tajusin ongelmani.

Monesti kuulen, että "velaksi en sentään ole ikinä pelannut!" Ymmärrän lauseen ja on mahtavaa, ettei velkaa ole kertynyt, mutta ongelma voi olla silti. Vaikka kyse on rahapeleistä, ei aina ole kyse pelaamiseen menneistä rahoista. Mikä tahansa pakonomainen, omaa arkipäivää haittaava toiminta, on addiktio. Jos näillä tiedoilla palaisin itseni luokse, tuohon hetkeen, kun vihdoin myönsin ongelmani. Sanoisin itselleni: "unohda raha, miksi sä pelaat?" Kysyisin itseltäni sitä oikeaa syytä, jo silloin. Mutta tosiasia on, että ilman näitä kaikkia kuoppia, en olisi tässä, näillä tiedoilla.

LÄHDE

En pelannut tänäänkään <3

Minä ja riippuvuus

Oon 27 vuotias perheen äiti. Oon rahapeliriippuvainen, tosin kuivilla nyt. Oon ihan tavallinen nainen, jolla aina ollut vain toiveena perhe ja onnellinen elämä. Ei lapsuuden perheestäkään pahaa sanottavaa.

Tässä mä nyt istun, vauva kantoliinassa ja ajattelin alottaa bloggaamisen. Mä haluan kertoa mun elämästä. Elämästä rouvana ja äitinä, jolla on peliriippuvuus. Haluan näyttää itselleni ja muille, että mulla on riippuvuus, mutta se en ole koko minä. Mun elämässä tapahtuu jatkuvasti, riippuvuus vaan kulkee sivussa.

Mistä kaikki alkoi? 

Jos jollain olisi mullekkin tarjota Ulla Taalasmaan Pihlajasadussa esiintynyt ennustus-/muistojenpalautuspallo, mä todella lähtisin mukaan! Mä todella tahtoisin palata ajassa taaksepäin... En korjatakseni mitään, vaan nähdäkseni mitä mun elämässä sillon tapahtui? Missä kohtaa rupesin kieltää itseni ja oikeiden tunteiden kohtaamisen tilalle tuli pelit? Oliko se se hetki, kun tajusin, että perhe-elämä ei aina ookkaan ruusuilla tanssimista? Oliko se se hetki, kun tahdoin olla rasittamatta kaikkia muita mun omilla murheilla, joille en osannut tehdä itsekkään mitään? Vai oliko se vaan se hetki, kun yksinkertaisesti lakkasin kuuntelemasta itseäni.

Mä menisin siihen hetkeen ja halaisin sitä tyttöä.

Kertoisin, että on ok olla hukassa, on ok, jossei osaa vastata kaikkeen. On ok olla pettynyt. Tärkein on muistaa rakastaa. Älä sulkeudu, älä häpeä.

Nyt mä oon jo päässyt enemmän sinuiksi itseni kanssa, oppinut kuuntelemaan sitä mitä mun sisällä minä itse, pieni lapsi, tahdon sanoa. Matka on vasta alussa ja aijon kulkea tän täysillä, mä tahdon elää! Tää on mun elämässäni pilkku, ei piste.

Elämä on laiffii, eikä pidä masentua, vaikka Matti tulis kukkaroon !

En pelannut tänäänkään<3