torstai 9. elokuuta 2018

Kuinka puhun lapselle rahapeleistä?


Käydessämme pikkukaupalla kävin tyttäreni, esikoineni, kanssa keskustelun:

Hän: "Kunpa mua luultaisiin kahdeksantoista vuotiaaksi." 
Minä: "Ai miksi sä tahtoisit olla 18?"
Hän: "Eiku, et mä näyttäisin siltä."
Minä: "Ai, miksi?"
Hän: "Että mä pääsisin pelaamaan noita rahapelejä."

Kääk mikä lukko.



Mun eka reaktio oli pelko, säikähdin tietenkin, koska tiedän oman kohtaloni. Totesin pelien olevan ihan humpuukkia. Sitten tyttäreni sen läväytti "Mutta pelasithan säkin äiti sillon, kun oltiin laivalla." Uus kääk! Menin paniikkiin, lähestulkoon suutuin tytölleni, että kuinka hän nyt tommosta sanoo ääneen. Olimme laivalla yli puolitoista vuotta sitten. 


"Mikä oli mun oikea tunne nyt tässä hetkessä? Sanoiko mun tytär oikeasti mulle jotain, mistä mun oli aihetta suuttua?"


Jouduin pysähtymään. jouduin pysähtymään pohtimaan mun reaktiota. Mikä oli mun oikea tunne nyt tässä hetkessä? Sanoiko mun tytär oikeasti mulle jotain, mistä mun oli aihetta suuttua? Ei. Viha tuli häpeän eteen. Kun jaksoin pysähtyä, mä tajusin, että mua hävetti. Häpeä tuntui vaikealta tunteelta, joten ekana hyökkäsi viha paikkaamaan. Onneksi tän tajusin nopeasti. Mä pystyin selittämään sen lapselle. "Oot ihan oikeessa, niin mä pelasinkin. Mutta sen jälkeen äiti on tajunnut niiden koneiden tarkoituksen ja se ei oo se, että ne antaisi meille rahaa, vaan se, että se koneen omistaja saisi enemmän rahaa, kun ihmiset sitä sinne laittaa. Oikeesti vaan säsätämällä saat sun rahoja kasvatettua. Niinku oot hienosti jo oppinutkin! Tänäänkin pystyit ostaa sen kupin, koska oot niin hyvin säästänyt ja vielä jäikin."

En tiedä miten tämä meni kasvatuksen näkökulmasta, mutta lapsi tuli kuulluksi. Uskon hänen itsessänssäki säikähtäneen mun alkureaktiota, koska eihän hän ole tajunnut, että pelaamisessa olisi mitään pahaa. Mitä pahaa nyt siinä olisi, joka kaupassahan aina pelikoneilla on aikuisia pelaamassa. Näinpä. Peliriippuvuus ei muuta meitä samallailla, kuin aineellinen riippuvuus, peliriippuvainen on mestari valehtelemaan, läheisilleen ja itselleen. Ei pieni lapsi huomaa mitään outoa kaupassa pelikoneilla seisovissa ihmisissä. Ne vain seisovat sielä aikuisten alueella ja pelaavat, mutta eivät he ole uhkaavia tai outoja juttuja puhuvia. Eivät he kaadu tai huutele.

Yhtään en vähättele aineellisista riippuvuuksista kärsiviä. En missään nimessä! Yhtä kaikki, riippuvuuslogiikka on sama. Ulkoinenolemus vain saattaa olla eri. Toki nyt yleistän. Voi olla alkoholiriippuvaisia, jotka osaavat piilottaa sen kaikilta, myös naapureiltaan ja on peliriippuvaisia, jotka tuovat sen selkeästi esille ulkoisessa olemuksessaan.

Mutta kuinka sitten puhua lapselle asiasta, joka minua pelottaa? 

Kuinka puhua peliriippuvuudesta niin, etten rupea yliholhoavaksi. Miten kerron niin, että lapsi uskaltaa minulle kertoa, jos hän itse kuitenkin kokeilee pelejä. Yritin etsiä Googlen avulla minulle itselleni tietoa ja ohjeistusta tästä asiasta, mutta varsinaista artikkelia en löytänyt. Löysin kuitenkin päihdekasvatukseen liittyen ohjeistusta, jota mielestäni voi soveltaa varsin hyvin tässäkin. Löysin todella osuvan listan Pähdelinkin sivulta. Alkuperäinen vinkkilista koski päihteitä, mutta sama koskee myös pelaamista.

Tässä:

  • Kun keskustelet lapsen kanssa peleistä, älä vältä puhumista niiden miellyttävistä puolista.
  • Ei ole ainoaa oikeaa tapaa keskustella peleistä. Valitse tapa, joka tuntuu mukavimmalta.
  • Puhu itsestäsi, niin lapsenkin on helpompi kertoa itsestään.
  • Älä kiellä tai neuvo, vaan kysele. Jollet tiedä jotain asiaa, kysy rohkeasti. Lapsi voi tietää vastauksen.
  • Mitä enemmän kuuntelet, sitä paremmin ymmärrät lapsesi tunteita ja tekoja.
  • Näennäisen tyhjänpäiväiset huomautukset ja äänenpainot ovat usein kaikkein tärkeimpiä.

Fakta on se, ettemme voi lapsiamme kaikelta suojella, mutta voimme opiskella asiasta. Olla avoimia, olla läsnä. Olla tuki ja turva.



En pelannut tänäänkään. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti