Meillä ollaan nykyään ihan kybällä kateellisia. Se on parasta!

LÄHDE

Mitä sulle sanottiin lapsena, kun huomasit, että naapurin Niinalla olikin ihan sika magee huppari? Sanottiinko sulle "älä nyt viitti, oisit onnellinen Niinan puolesta?" Ja siinä sitä sitte hampaat irvessä oltiin niiin ilosia Niinan puolesta. 

Saamari. Sillä oli just se huppari, jonka säkin oisit tahtonut! Sä varmaan kelaat, ettet todellakaan aijo enää olla Niinan kaveri, SÄ haluut sen hupparin. Mutta koska aikuiset, sun koko maailma, sanoo että nyt on vaan oltava iloisia, ni kateus on haudattava, kateus on väärin. Sun tunne on väärä

Mä tiedän sen fiiliksen. Pitää vaan olla ilonen toisen puolesta... 

Tiedän myös itse sanoneeni esikoiselle noin, miten esimerkissä kerroin.

"Mua vähän huolestuttaa. 

Oon huomannut mussa tosi vahvana, 

että oon tosi kateellinen yhelle tyypille, 

oikein toivon sille epäonnistumista tässä asiassa."

Menin mun terapiakäynnilleni. Siinä alkulöpinöiden jälkeen mä sanoin, "Mua vähän huolestuttaa. Oon huomannut mussa tosi vahvana, että oon tosi kateellinen yhelle tyypille (toki kerroin tapaamisessa oikean ihmisen),  oikein toivon sille epäonnistumista tässä asiassa. Tekis mieli vaan näyttää sille kieltä. En tahtois ees moikkaa sitä. Tää on ihan outoa."

Mun terapeutti rupes käsillä tekee tuuletusta ja oli ihan innoissaan JES!!! Olin hämmentyneenä, et kuulikohan toi mua nyt ihan oikein, mutta kuuli se. Hän sanoi "Nyt kuule, nyt ollaan kateellisia ihan täysiä. Oikein kylvetään siinä kateudessa."



Minkä lapsena oppii, sen nuorena taitaa.

Lapsuuden perheessä meitä oli myös neljä lasta, joten kaikki on pitänyt hymyssä suin jakaa ja kaikesta on pitänyt olla toisen puolesta iloinen. Ennen aina ajatellut, ettei saa tuntea tätä, nyt se hymy naamalle. 

Miks? 

Mikä syy siinä on, ettei itseä saa harmittaa, jos itse olisi halunnut myös jotain, jonka toinen sai? Onko se siltä toiselta pois, jos mua vähän harmittaa?  

Se muuttuu pikkuhiljaa katkeruudeksi. Katkeruudeksi, jota sitten availlaan aikuisiällä terapiassa.

LÄHDE

Vanha koira oppii uusia...

Mä en aluksi tajunnut tätä ilon paikkaa. Olin hämmentynyt. Mut sit mä tajusin. Mä sain olla ääneen kateellinen! Mä en enää toivonut toiselle epäonnistumista, koska tajusin mistä mun kateus johtuu ja hänen epäonnistuminen ei millään tapaa edesauttaisi mun onnistumista. Toisen elämässä tapahtuu jotain mitä tahtoisin mun elämässä tapahtuvan. Mä oon tosi kateellinen. Mutta kun mä sain sanoo sen ääneen, mulla olikin lupa olla kateellinen. Se helpotti! Musta ei tuntunu enää niin pahalta asian suhteen.


Enää mä en lähtenyt sulkemaan sitä kateellisuutta, niinkuin oon ennen tehnyt. Kun mä kohtasin sen, sanoin ääneen, sain luvan olla kade, se tunne sai olla läsnä ja lähteä.

Tästä lähtien saa olla kateellinen. En lähde ohjautuu siitä, enkä mä näytä tälle henkilölle kieltä ja huutele törkeesti, koska oon aikuinen (tietenkin...), mutta mä hyväksyn sen, että mä nyt oon kateellinen, koska kaipaisin samansuuntaista myös omaan elämään.


Äitioivalluksia

Tän kuulleena mä taas opin itsestäni myös äitinä enemmän. Kestän ehkä nyt paremmin lapsen kateutta, koska mä itsekkin saan olla kateellinen. Jälkikäteen viisasteltuna tajuan, että ehkä nämä tilanteet, joissa kateus on noussut esiin, olisi ollutkin nopeammin ohi, jos oisin osannut vaan lapselle sanoa: "Ai sä oot kateellinen, koska hän sai ton. Okei, se on ihan ok, ymmärrän, et säki oisit halunnu just saman." Ja se siitä.


Minäminäminä

Tää on ihan mielettömän mielenkiintosta, miten pelaamisen loputtua matka minuuteen on oikeesti alkanut. Paljon on suljettuja asioita vielä kellarissa ja paljon on piilossa olevia haaveita ullakolla, mutta mä en enää pelaa. Mä kestän kohdata mun tunteet, mun ei tartte paeta.

Lisäksi. Mä manifestoin yks päivä: "Ihanaa, kun sain uuden ystävän mun elämään, kiitos kiitos kiitos". Ja eilen mä tapasin yhden tosi huipun olosen tyypin, matkalla pois päiväkodilta. En tiedä onko kyseessä tuleva ystävyys, muttakun sydän on auki, löytää paljon vastauksia. <3

En pelannut tänäänkään <3