torstai 4. lokakuuta 2018

Pohdintoja anonyymiydestä.





Vertaisryhmiin osallistuminen.
En ole koskaan osallistunut peliriippuvaisten vertaisryhmiin. En ole koskaan tavannut ketään toista peliriippuvaista. Olen pääasiassa sosiaalinen ihminen, muttakun vuonna 2015 soitin ensimmäisen kerran pelipuhelimeen ja sielä vastasikin entinen opiskelukaverini, se löi täysin lukon. Lopetin puhelun samantien sanomalla kiitos ja näkemiin. 

Hän ei esitellyt nimeään, tunnistin hänet äänestä. Hän kertoi puhelun olevan ehdottoman luottamuksellinen. Silti en pystynyt jatkamaan. Silloin en siis todellakaan ollut valmis kohtaamaan ketään ulkopuolista riippuvuuteni tiimoilta. En ehkä ollut vielä tarpeeksi valmis lopettamaan, koska häpesin. 



Tauko terapiasta, paniikki?
Viime kerralla terapiassa tuli puheeksi terapeuttini tuleva hieman pidempi loma. Ilmaisin hieman pelkoa sitä kohtaan, koska on syksy ja tä loma on juuri syksyn pimeimpään aikaan. Olenhan teillekkin puhunut aiheesta syksy ja pelihimo... Hän kertoi voivansa konsultoida kolleegaansa, jos minulle iskee akuuttitarve, jota emme kuitenkaan kumpikaan uskoneet tapahtuvan. Mutta tämän lisäksi hän väläytti taas pitkästä aikaa vertaistukiryhmät. Jäin pohtimaan. 

 

"Ei, voisin mennä leuka pystyssä, 
ylpeänä siitä, että haluan kaiken tuen, 
mikä vain on saatavilla."



Niin, miksi ei? 
Ei minua enää hävetä asia. Toki en arjessa edelleenkään välttämättä huutaen asiasta keskustele, varsinkaan uusien tuttavuuksien kanssa, koska olen oppinut: Minulla on peliriippuvuus, mutta minä en ole peliriippuvuus. 

Innostuinkin asiasta. 
Sehän ois ihan huippua! Tapaisin uusia ihmisiä, saisin vertaistukea ja voisin itsekkin olla tukena. Enään ei tuntunut edes hirveältä kohdata entistä opiskelutoverianikaan. Ei, voisin mennä leuka pystyssä, ylpeänä siitä, että haluan kaiken tuen, mikä vain on saatavilla. Ylpeänä siitä, että rakastan itseäni, haluan pysyä elossa. Ylpeänä siitä, että uskalsin pyytää apua. Ylpeänä siitä, että tiedän minkälainen on päänsisäinen helvetti. Mä tiedän sen, mulla on kokemusta ja siitä suunta on ylöspäin.

Innostukseni kuitenkin laantui, kun huomasin meilläpäin olevan vertaistukiryhmän olevan jo täynnä. Avoimet ajat eivät minulle sopineet, sillä olivat liian aikaisin, eikä sellaisiin tapaamisiin koe sopivana mennä lasten kanssa, tietenkään.



Kuinka olla näkyvä, ilman naamaa.
Sitten jäin pohtimaan, että jos kerta en enää häpeä itseäni, niin miksi kirjoitan anonyyminä?
Sain yhteydenoton. Tapaamisesta, jossa voisin toimia elävänä kirjana, lukiolaisten luettavana. Siis ei vitsi miten siistiä se olis! Pääsisin tapaamaan ihmisiä, kertomaan itsestä, ehkä myös avartamaan katseita? Koska oonhan ihan tavallinen nainen, mistään ei näy ulospäin, että olen toipuva riippuvainen. Ei oo casinopaitoja, en huuda kaduilla lottonumeroita, mun taskut ei tursu arpalappuja, en oo kävelevä peliautomaatti. Näinpä. Tuskin tunnistaisit ketään peliriippuvaista kadulla kävellessä. Joten oishan se siistiä! 

Mutta ei. Tällä hetkellä oon vielä nimimerkki, en vielä kaikenkansan heiteltävänä, kysymysten äärellä, ehkä myös haukkumapuuna. Mä oon turvallisesti nimimerkki, jona yritän kirjoittaa mahdollisimman läheisistä asioista kuitenkin.
Suurin syy tähän on perhe ja läheiset. Minusta heillä on oikeus myös päättää mitä heistä lukee heidän nimellään netissä, joten en voi täysin mielivaltaisesti vain päättää kirjoittavani omalla naamalla. Onhan minun annettava heillekin aikaa sopeutua, kaikkeen.

En pidä mahdottomana, että jo ehkä lähiaikoina tulisin esiin itsenäni, naamallani, mutta kun tulen on minun ja läheisteni oltava siitä varmoja, että se on okei.





Pohdin kuitenkin miten voisin saada itseni teille näkyvämmäksi, ilman että tuon fyysistä minääni näkyviin. Olen laittanut kuvia arjestamme, jotta tiedätte, että välitän. Arvostan teitä, kun luette, joten tahdon jakaa itsestäni. Pohdin myös jonkinlaisen Podcastin tekoa. Itseasiassa tämä idea tuli Varaton sijoittaja-nimimerkin takaa kirjoittavalta, kun hän kertoi seuraavansa lukemisen lisäksi myös Podcastejä.



Mitä sitten puhuisin niissä?
Puhuisinko yksin?
Pohdintoja.


Tahdon loppuun korostaa, että vaikka en koko internetille tahdo tulla näkyväksi riippuvuuteni kanssa, olen kuitenkin totta itselleni ja läheisilleni. En häpeä itseäni, koska tiedän, ettei se ole tie rakkauteen. Tie rakkauteen on itsensä hyväksyminen ja toki myös häpeän sieto, muttei siinä eläminen. 



Ps. Käytiin tänään korkeasaaressa, ilmaispäivässä. Ihana karhu himoitsee lihanpalaansa, mutta tahtoi kuitenkin hetken poseerata. Kameleilla varmaan jokin aktiivinen keskustelutuokio, kuvasta päätellen. ;)



 
En pelannut tänäänkään. <3




4 kommenttia:

  1. Haluaisin itse kovasti jonkin kaverin joka on myös ollut peliriippuvainen ja toipumassa. Mutta se on hankalaa koska en suostu kertomaan edes asuinpaikkakuntaani. :D Ryhmissä olen muutaman kerran käynyt, 2016 taisin käydä aktiivisesti erään pelurajat'on ryhmän. Tuolloin en kuitenkaan ollut lopettanut pelaamista kokonaan enkä löytänyt ns. sielunkumppania ystäväksi
    Anonyymit pelurit ei sen sijaan tuntunut yhtään mun jutulta 12 askeleen ohjelmineen ja käynnit jäi pariin kertaan. Tosin taisi olla viime viikolöa kun pohdein olisiko siitä ryhmästä mulle tällä hetkellä enemmän haittaa vai hyötyä. Kaipaisin kokemusten jakoa kasvokkain. Toisaalta erilaiset tarinat, toisten pelaajien repsahdukset ja muut voisivat ehkä tuoda pelaamisen "liian lähelle" mun nykyistä arkea jossa pelaaminen ei oikeastaan jalansijaa ajatuksissa saa. Toki käyn pelitukifoorumeita selailemassa silloin tällöin ihan vain koska haluan muistaa. Varmasti yksilöllisiä ja haastavia juttuja nämä. Se yksityisyys on niin iso asia menetettäväksi, etenkin kun aikoinaan oppi salailemaan aivan liian huvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana kommentista! <3

      Paljon samoja ajatuksia itselläkin! Aina itselle aran asian äärellä päätöksissä on monta puolta. Toisaalta kuvittelisin, että juuri vertaistukiryhmä on turvallinen paikka jutella pelaamisesta, koska keskustelussa mukana myös ohjaaja, joka varmasti estää asioiden menemisen mässäilyksi. Mutta kuten sanoin, minulla ei oo kokemusta!

      Sä tiedostat niin hyvin jo noita sun fiiliksiä pelaamisen suhteen, että varmasti saisit uutta irti ryhmästä nyt!

      Yksityisyyden suhteen kyllä myös samoja ajatuksia. Tosin itse olen jo paljon paljastanutkin elämästäni. Uskon ja tiedän, että jos joku läheiseni, joka tietää peliriippuvuudestani, lukee nämä, hän tunnistaa minut tästä. Mutta kaiken kansan nähtäville oma naama, se on jo enemmän. Sitäku ei voi päättää, että nyt mä paljastan itestäni vaan tän tai tän. Jos paljastaa ittensä, paljastaa kokonaan.

      Poista
  2. Hyvin ymmärrettäviä ajatuksia, ja mielestäni valitsemasi linja vaikuttaa hyvältä. Arvostan kovasti myös sitä, että uskallat tuoda itseäsi esiin täällä blogissa - vaikka et vielä nimellä, mutta kuitenkin ihanan inhimillisesti. Kaikki tuo kertomasi vaatii paljon rohkeutta ja ihailen kaikkea edistystäsi.

    Podcast kuulostaisi todella mielenkiintoiselta, ja kuuntelisin mielelläni, jos tekisit sellaista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksista ja kehuista. <3

      Ollaan niin henkilökohtaisen asian äärellä, että tätä tosiaan täytyy miettiä niin monelta kannalta.

      Toi podcast idea mulla hautuu! :) kiva juttu, että kuuntelisit! nyt ollut ääni ihan poissa sairastelun vuoksi, mutta jospa kohta voisin miettiä lisää. Siinä saisi taas hitusen enemmän itseä teille! <3

      Poista