Pohdintoja anonyymiydestä.

Vertaisryhmiin osallistuminen.

En ole koskaan osallistunut peliriippuvaisten vertaisryhmiin. En ole koskaan tavannut ketään toista peliriippuvaista. Olen pääasiassa sosiaalinen ihminen, muttakun vuonna 2015 soitin ensimmäisen kerran pelipuhelimeen ja sielä vastasikin entinen opiskelukaverini, se löi täysin lukon. Lopetin puhelun samantien sanomalla kiitos ja näkemiin. 

Hän ei esitellyt nimeään, tunnistin hänet äänestä. Hän kertoi puhelun olevan ehdottoman luottamuksellinen. Silti en pystynyt jatkamaan. Silloin en siis todellakaan ollut valmis kohtaamaan ketään ulkopuolista riippuvuuteni tiimoilta. En ehkä ollut vielä tarpeeksi valmis lopettamaan, koska häpesin. 

Tauko terapiasta, paniikki?

Viime kerralla terapiassa tuli puheeksi terapeuttini tuleva hieman pidempi loma. Ilmaisin hieman pelkoa sitä kohtaan, koska on syksy ja tä loma on juuri syksyn pimeimpään aikaan. Olenhan teillekkin puhunut aiheesta syksy ja pelihimo... Hän kertoi voivansa konsultoida kolleegaansa, jos minulle iskee akuuttitarve, jota emme kuitenkaan kumpikaan uskoneet tapahtuvan. Mutta tämän lisäksi hän väläytti taas pitkästä aikaa vertaistukiryhmät. Jäin pohtimaan. 

 

"Ei, voisin mennä leuka pystyssä, 

ylpeänä siitä, että haluan kaiken tuen, 

mikä vain on saatavilla."

Niin, miksi ei? 

Ei minua enää hävetä asia. Toki en arjessa edelleenkään välttämättä huutaen asiasta keskustele, varsinkaan uusien tuttavuuksien kanssa, koska olen oppinut: Minulla on peliriippuvuus, mutta minä en ole peliriippuvuus. 

Innostuinkin asiasta. 
Sehän ois ihan huippua! Tapaisin uusia ihmisiä, saisin vertaistukea ja voisin itsekkin olla tukena. Enään ei tuntunut edes hirveältä kohdata entistä opiskelutoverianikaan. Ei, voisin mennä leuka pystyssä, ylpeänä siitä, että haluan kaiken tuen, mikä vain on saatavilla. Ylpeänä siitä, että rakastan itseäni, haluan pysyä elossa. Ylpeänä siitä, että uskalsin pyytää apua. Ylpeänä siitä, että tiedän minkälainen on päänsisäinen helvetti. Mä tiedän sen, mulla on kokemusta ja siitä suunta on ylöspäin.

Innostukseni kuitenkin laantui, kun huomasin meilläpäin olevan vertaistukiryhmän olevan jo täynnä. Avoimet ajat eivät minulle sopineet, sillä olivat liian aikaisin, eikä sellaisiin tapaamisiin koe sopivana mennä lasten kanssa, tietenkään.

Kuinka olla näkyvä, ilman naamaa.

Sitten jäin pohtimaan, että jos kerta en enää häpeä itseäni, niin miksi kirjoitan anonyyminä?
Sain yhteydenoton. Tapaamisesta, jossa voisin toimia elävänä kirjana, lukiolaisten luettavana. Siis ei vitsi miten siistiä se olis! Pääsisin tapaamaan ihmisiä, kertomaan itsestä, ehkä myös avartamaan katseita? Koska oonhan ihan tavallinen nainen, mistään ei näy ulospäin, että olen toipuva riippuvainen. Ei oo casinopaitoja, en huuda kaduilla lottonumeroita, mun taskut ei tursu arpalappuja, en oo kävelevä peliautomaatti. Näinpä. Tuskin tunnistaisit ketään peliriippuvaista kadulla kävellessä. Joten oishan se siistiä! 

Mutta ei. Tällä hetkellä oon vielä nimimerkki, en vielä kaikenkansan heiteltävänä, kysymysten äärellä, ehkä myös haukkumapuuna. Mä oon turvallisesti nimimerkki, jona yritän kirjoittaa mahdollisimman läheisistä asioista kuitenkin.

Suurin syy tähän on perhe ja läheiset. Minusta heillä on oikeus myös päättää mitä heistä lukee heidän nimellään netissä, joten en voi täysin mielivaltaisesti vain päättää kirjoittavani omalla naamalla. Onhan minun annettava heillekin aikaa sopeutua, kaikkeen.

En pidä mahdottomana, että jo ehkä lähiaikoina tulisin esiin itsenäni, naamallani, mutta kun tulen on minun ja läheisteni oltava siitä varmoja, että se on okei.

Pohdin kuitenkin miten voisin saada itseni teille näkyvämmäksi, ilman että tuon fyysistä minääni näkyviin. Olen laittanut kuvia arjestamme, jotta tiedätte, että välitän. Arvostan teitä, kun luette, joten tahdon jakaa itsestäni. Pohdin myös jonkinlaisen Podcastin tekoa. Itseasiassa tämä idea tuli Varaton sijoittaja-nimimerkin takaa kirjoittavalta, kun hän kertoi seuraavansa lukemisen lisäksi myös Podcastejä.

Mitä sitten puhuisin niissä?

Puhuisinko yksin?

Pohdintoja.

Tahdon loppuun korostaa, että vaikka en koko internetille tahdo tulla näkyväksi riippuvuuteni kanssa, olen kuitenkin totta itselleni ja läheisilleni. En häpeä itseäni, koska tiedän, ettei se ole tie rakkauteen. Tie rakkauteen on itsensä hyväksyminen ja toki myös häpeän sieto, muttei siinä eläminen. 



Ps. Käytiin tänään korkeasaaressa, ilmaispäivässä. Ihana karhu himoitsee lihanpalaansa, mutta tahtoi kuitenkin hetken poseerata. Kameleilla varmaan jokin aktiivinen keskustelutuokio, kuvasta päätellen. ;)



 
En pelannut tänäänkään. <3