sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Synnytyspettymys, imetyspettymys ja suuritarpeinen vauva. Osa 3/3



Kaikesta itkuisuudesta pääsemme imetyspettymykseen.


Imetys historiaa
Aikaisemmat kolme lasta olen kaikki imettänyt. Esikoista noin 10kk asti, mutta kaksi sen jälkeen yli 1 vuotiaiksi. Imetys oli siis itselleni itsestäänselvyys. Rakastan sitä, kun vauvan itkiessä sain hänet nostettua rinnalle ja siihen rauhottui. Sohvalle hautumaan ja imetysmaratonit kestivät melkein toistatuntia. Pidin siis imetystä itsestään selvyytenä. Onnistui ennenkin, miksei nytkin.


Mutta erillaista oli nyt.
Tämä vauva on viimeisemme, joten kaiken muun opettamisen lisäksi on hänen opetettava tämäkin. Mun maito ei riitäkkään. Pidän vauvaa mahdollisimman paljon rinnalla. Jatkuvasti. Silti painokäyrä vaan laskee. Vauva huutaa rinnoille, jää huutavaksi imetyksen jälkeen. Painokäyrä laskee edelleen, joten kyse ei ole vain temperamentista.

Kyyneleet valuu. Mikä mussa on vikana? Mikä mun ja vauvan tiimissä on vikana? Miks kaikki menee näin.

Mietin kaikki ratkaisut tiheänimun kaudesta, ehkä hampaat, ehkä korvatulehdus. Ei ollut korvatulehdusta. Annoin pullosta korviketta. Vauva tyytyväinen syönnin jälkeen. Olo on inhottava. En kuitenkaan hyväksynyt tätä. Pohdin, että maitoni kyllä riittää, kun tarpeeksi imetän. Niinhän kaikkialla sanotaan.


Pettymys
Lopulta tajusin, että nyt on se hetki, jolloin mun täytyy myöntyä. Mun täytyy heittää mun vuoden äiti -palkinto kriteerit pois. Mun täytyy kuunnella mun vauvaa. Olkoon vaan, että rinnoistani rupeaisikin tulemaan maitoa enemmän. Hyvä sitten. Mutta nyt mä annan osittain äidinmaitoa ja osittain korviketta.

Mä itkin. Mies yritti piristävästi jutella. Mutta eihän se auta. Pettymys on mun sisällä. Alan jo maalailla kuvia siitä, pystynkö ikinä edes olemaan hyvä äiti vauvalleni, kun nyt jo meidän keksinäinen suhde on näin vinksallaan. Ihan erillainen, kuin aikaisemmin.


Muutosten aiheuttama epävarmuus.
Tämän kaiken erillaisesti menneiden tilanteiden jälkeen minulle on tullut menettämisen pelko. Samanlaista ei ole ollut muiden lasten kohdalla. Nyt maalailen kauhukuvia jo valmiiksi. Melkein itken jo valmiiksi, koska rupean pohtimaan mitä olisi voinut käydä. Monia muitakin tilanteita eri lasten kanssa on nyt noussut esiin, joissa mulla iskee menettämisen pelko.

Nyt vauva-aikana olen tietoisesti enemmän läsnä, mutta myös uusia tapahtumia on sattunut paljon. Olen tajunnut elämän sattumanvaraisuuden.


Miksi kerroin tämän kaiken.
En tiedä. Halusin avata mun tän hetken arjessa olleita kulmakiviä. Mitä kaikkea käyn päänsisällä. Miten asiat on itselle isoja, vaikka jollekkin pieniä. Pitää muistaa omien ajatusten tärkeys, eikä unohtaa itseään. <3



En pelannut tänäänkään. <3

8 kommenttia:

  1. Mitä jos yrittäisit olla vain tyytyväinen,että olet saanut imetettyä kolmea lastasi hyvin pitkään?
    Mitä jos "vika" ei ole sinussa, vaan siinä että lapsesi ei vain halua olla rinnalla? Kaikkea selittämätöntä tapahtuu, joten jos olet tehnyt jo kaiken sen mitä järkevästi pystyt,niin miksi stressaisit asiasta yhtään sen enempää?

    Mitä jos sinulla on synnytyksen jälkeinen masennus? Vaikka lapset ovat ihania, kropassasi tapahtuu kaikkea selittämätöntä.
    Mitä jos puhuisit asiasta vaikka miehellwsi? Sen jälkeen ehkä jollekin muulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi <3

      En tiedä miten paljon olet tekstejäni lukenut, mutta näinhän se on, paljon selittämätöntä ja uutta tapahtuu tällä hetkellä!

      Monessa asiassa voikin kääntää positiiviseksi, mutta tahdoin tuoda vertaistuellisesti myös nämä omat negatiiviset tuntemuksetkin. Koko blogini, pelaamattomuuden ym taustalla on mielenterveys, oman itsensä kuuntelu ja siksi kaikkea ei aina tahdo heti kääntää positiiviseksi. Haluaa pysähtyä myös niiden muiden tunteiden äärelle <3

      Poista
  2. Aikamoinen matka sinulla on ollut tämän nuorimman kanssa.

    Minusta sinä nostit tuossa teksissä tärkeän pointin, eli sen opetuksen, että "maito ei riitäkään".
    Minusta elämässä parasta on kasvaminen ja oppiminen ja joskus tuntuu, että elämä tekee sen hiton kovalla tavalla.
    Mutta oikeasti haasteet ja vaikeudet on lahjoja, jotka antaa meille mahdollisuuden näyttää mistä meidät on tehty.

    Sinä käyt nyt kamppailua tässä suhteessa itsesi kanssa ja sinä tämänkin selvität.
    Eikös se ole niin, että kaikista pimeintä on aina juuri ennen auringonnousua.

    Voimia sinulle arkeen ja tunteiden kanssa painiskeluun. Samaistun moneen tunteeseen omalta taipaleeltani, vaikka en ole kokenut synnytys- tai imetyspettymystä, mutta olen muulla tavoin tullut tutuksi vastaavanlaisten tunteiden kanssa. Jätin itseni syrjään liian pitkäksi aikaan ja sillä oli seuraukset.

    Ja sitten, oletko mittauttanut ferritiinin?
    Mittauta se ehdottomasti!

    Kiitos tästä postaussarjasta, se oli rohkea ja rehellinen. Hienoa lukea rehellistä tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta tsemppikommentista! <3 paljon oli viisaita tsemppaavia sanoja.

      Ja kyllä, tässä vauva-ajassa ja muutenkin lasten kanssa on monta mahdollisuutta unohtaa ittensä ja omat tarpeet ! Mutta ihanaa, kun sen oivaltaa ja muistaa taas itsensä! Ja ihanaa kuulla, että näitä juttuja lukemalla myös toiset saa jotakin, mitä se onkaan, jokaiselle jotain. <3

      Ferritiiniä en oo mitannut. Täytyy selvittää asiaa, juttuja oon kyllä kuullut!

      Poista
    2. Onko sulla jakaa mitään konkarin vinkkiä itkuisaan vauva-arkeen? :)

      Poista
    3. Tuli väärään kohtaan :D mutta sinäkin sast kertoa, jos on ! :D

      Poista
  3. Hei, kiitos kirjoituksistasi! Koskettavaa tekstiä, joka tuo paljon muistoja mieleen. Itsellä yksi nyt 1,5-vuotias tyttö, joka syntyi sektiolla (oli tulossa otsa edellä, joten siirryttiinkin synnytyksestä ponnistusvaiheesta suoraan sektioon...). Ja hän olikin sitten koliikkivauva, eli meillä oli todella rankat ensimmäiset kuukaudet ja väsymys jotain ihan uskomatonta. Mukava kuulla toisten kokemuksia vähän samanlaisista asioista. Hieman pelottaa ajatella toisen lapsen hankintaa, kun ne alkuajat oli niin rankkoja. Mutta ehkä toisella lapsella ei olisikaan koliikkia.

    Voimia sinulle!
    T. Heli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3

      Väsymys on hirveintä. Ja neuvottomuus. Ymmärrän täysin, että rankan vauva-ajan jälkeen pohtii muutaman kerran, jaksaisiko enää, jos onkin samanlaista! Meillä ollut aikaisemmat tosiaan erillaisia, joten ei sitä voi etukäteen tietää.

      Vertaistuki munkin mielestä tärkeetä! Se, että tajuaa, ettei mun tartte nyt olla yhtä hymyä, vaikka lapset ovatkin lahja. Mutta ihmisiä ollaan ja kaiken minkä päästää ulos, sen myös hyväksyy ja näin ollen ehkä helpottaa oloa :) <3

      Poista