Addikti mussa hiipii korvan taakse, just sillon kun on vaikeeta. Elämä koettelee, lapset huutaa, yöunet vähäiset, riitaakin puolison kanssa. Se kuiskii... "miten ois pikku pelit, muistat miten se ennenkin autto. Yksin sohvannurkassa, ihan vähän vaan...".
Hahaa, mut addikti-minä, mulla onkin sulle ylläri!
En enää anna sun hiipiä salakavalasti mun korvan taakse, mä oon varautunut sun tuloon. Tiedän nimittäin, että yrität jatkossakin vielä, monesti, etkä varmasti päästä mua helpolla. Mut mä rakastan mua, joten en anna sun enää viedä mua itseltäni. Mä oon varautunut.
Noina kuiskuttelun hetkinä mä kuuntelen sua, mä kuuntelen mitä sä kerrot mulle. Sen jälkeen mä pysähdyn. En suinkaan sohvalle pelien ääreen, vaan itseni ääreen. Mitä mä haluan itselleni nyt viestiä? Puuttuuko mun ajatuksista nyt taas armo ja rakkaus mua kohtaa, kun addikti pääs ääneen?
Oisko aika hengähtää. Muistaa prioriteetti. Se ykkösprioriteettihän on tässä ruuhkavuosihetkessä nyt se, että kuhan me selvitään hengissä. Ei mun tarvii just ny osata sanoa oikeita sanoja, mun ei tartte jaksaa tehdä täydellistä ateriaa, valita muodin mukaisia vaatteita, laihduttaa ym. ei, kuhan me selvitään hengissä, yhdessä.
"Valehtelisin, jos väittäisin,
ettei mikään mua pelota.
Ois kai siistii antaa periksi nyt.
Toteais vain kylmästi:
'ei tästä mitään tuu.'
Lähtis kävelemään.
Painais oven kiinni perässään"
Miksi en pelaa, Top 5:
- Ahdistus lisääntyy
- Menetän mielenterveyteni
- Menetän lapset
- Menetän puolison
- Ei ikinä varaa mihinkään
En pelannut tänäänkään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti