Olisinko täydellinen äiti vain yhdelle lapselle vai riittävä kaikille neljälle?

Mun pää on huono kestämään kaaosta. Yritän mahdollisimman hyvin saada asiat suunniteltua ennen toimintaa. Ongelma vaan on, että näin kuuden hengen perheessä se hyvin suunniteltu on todellakin valmiiksi pilalla, niinkuin oon ennenkin todennut. Kuus erillaista ihmistä, erillaista persoonaa, kuus erillaista kokemusta elettävästä päivästä. 

Oisinko parempi äiti vain yhdelle?

Muistelen välillä aikoja, kun oli vain esikoinen. Yksi lapsi, yhdet tunteet, yhdet säännöt. Mielessäni kaikki sujui silloin paljon paremmin. Jaksoin pitää säännöistä/rajoista paremmin kiinni. Olin ehkä paremmin läsnä, puuhasin asioita. 

Nyt musta tuntuu, että pakka levähtää joka päivä käsiin. Joka päivä pohdin, etten taaskaan osannut olla hyvä äiti (Armosta täällä). 

Mitä siis on täydellinen äiti? Mielikuvissani.

• Täydellinen äiti on kokoajan läsnä, vain lapselle. 
• Täydellinen äiti on huolliteltu.
• Täydellinen äiti on hauska, lapsen kaveritkin tykkää hyvästä äidistä.
• Täydellinen äiti aina leipoo.
• Täydellinen äiti toteuttaa unelmiaan.
• Täydellinen äiti ei huuda.
• Täydellinen äiti  sanoittaa aina.
• Täydellinen äiti on täydellinen puoliso.
• Täydellinen äiti kutsuu kylään vieraita
• Täydellinen äiti pitää kodin siistinä.
• Täydellinen äiti vie lapsia matkoille
• Täydellinen äiti vie lapsia ihan kaikkialle ihaniin paikkoihin.
• Täydellinen äiti ostaa lapsilleen aina kaiken.

On varmasti äitejä, jotka yltävät näihinkin listoihin. Mutta pohtiessani itseäni, tiedän, etteivät ne ole realistisia. Tämä lista on mahdoton. Eikä todellakaan riitä, että yksi näistä kohdista täyttyy. Kaikkien on täytyttävä ja mieluiten samaanaikaan.

Riittävä äiti

• Riittävä äiti kuulee lapsen
• Riittävä äiti rakastaa
• Riittävä äiti huolehtii lasten perustarpeista
• Riittävä äiti pitää huolta itsestään
• Riittävä äiti pyytää apua tarpeenvaatiessa
• Riittävä äiti pitää kaikki hengissä

Olen alkanut harjoitella tyytymistä riittävään äitiyteen. Mä kaipaan sitä aikaa, kun pystyin olla läsnä yhdelle lapselle, se ei vaatinut multa muutakuin yhden lapsen kohtaamisen. Nyt kun yritän olla läsnä yhdelle, kolmelle muulle iskee huomion tarve juuri samalla hetkellä. 

Mitä jos osa jää ulkopuolelle

Pohdin tänään, onko ok viedä vain 2vee sealifeen, kun 4vee on päiväkodissa ja esikoinen koulussa. Rupesin heti pohtimaan tämän reissun epäkohtia. Miten pystyn korvata ne muille? Kestänkö sen, että ulkopuolelle jääneet pahoittavat mielensä?

Realistisesti rupesin miettimään omia voimavarojani. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että reissu olisi ihana, jos menisimme vain minä, vauva ja 2vee. Pystyisin keskittyä vain heihin, katsoa kaloja rauhassa, puhua ja olla läsnä. Entä kun lisäänkin siihen myös 4veen. Kierrokset nousee satasella. Mun pää menee sekaisin jo pelkästä ajatuksesta. Nään jo silmissäni ne juoksut ympäriämpäri. Onko tää vaan mun päässä? Huono asenne? Tähänkin toimisi ennakoivasti manifetointi (TÄÄLLÄ). Ehkä, mutta tiedostan, etten edes jaksaisi tällä hetkellä ottaa sitä riskiä.

"ihmekkö tuo, 

jos kisaväsymys 

rupeaa painamaan?"

Kukaan ei ole ylimääräinen

Pohdin äitiyttä, äitiyttä esikoisen kanssa ja nyt kaikkien kanssa. Pohdin tarkemmin mitä siinä ajassa kaipaan. Kaipaan hieman sitä rauhaa. 

Uskon sen toisaalta johtuvan myös siitä, kun esikoisen kanssa saimme viettää aikaa kaksin siihen asti, että hän oli 4vee. Meillä oli siis jo vauva-aika kaukana takana. Olimme päässeet perushoidollisesti helpompaan vaiheeseen, hän ei tarvinnut mua joka kohdassa auttamaan. Hoitajia riitti hänelle enemmän, joten oli helpompi saada omaa aikaa. Nytten kolme viimeisintä ovat tulleet 2 vuoden välein, joten ihmekkö tuo, jos kisaväsymys rupeaa painamaan?

"Äiti on vaan vähän väsynyt

 ja tulisi nyt se ikkari oma harrastus keksiä!"

Pohdin myös mielessäni, että kenen äiti sitten olisin, jos olisinkin vain yhden äiti?

Esikoinen, ihana koululainen. Murrosikä mukavasti rupeaa puskemaan, kaikessa on vähän pakko pistää hanttiin. Erittäin avulias, pystyy käydä hyviä järkeviä keskusteluja. Ystävällinen, kaverit ovat tärkeitä.

4vee, ihana pikku mimmi. Sinnikäs, ei hevillä luovuta, jos jotain on päättänyt. Tää likka menee vaikka läpi harmaan kiven, vaikka olisin hänelle monta kertaa jo sanonut toisin. Haastetta tuottaa sinnikkyys siinä mielessä, jos hänen tahtoaan ei toteuta hän rupeaa levottomasti häiriköimään myös 2veetä. Siinähän sitten on mukavaa, kun molemmat intoutuvat juoksuun.

2vee. Ihana pikku herra. Vaaleat hiukset, ruskeat silmät. Autot ovat lemppari ja siskot ovat huippuja. Äidin poika, joka mieluiten viettää aikaa äidin sylissä. Rauhallinen pohdiskelija, mutta helposti intoutuu siskon mukana riehakkaampaankin leikkiin.

Vauva. Ihana mimmi hänkin. Kova pitämään ääntä, mutta voiko sitä ihmetellä tässä porukassa. Nauruskelee, haluaa seuraa. Tarttuu niin söpösti jo varpaisiinsa. Meidän ensi hetket olivat erilaiset, en saanut häntä heti rinnalle, vaan isä antoi ensimäisen aterian osastolla pullosta. Kuitenkin on suhteemme hyvin lämmennyt ja parasta on olla äidin sylissä.

Näitä pohtiessa voisin sanoa, kukaan ei ole ylimääräinen. Kaikki täydentää meijän sekavaa jengiä just oikealla tavalla. Äiti on vaan vähän väsynyt ja tulisi nyt se ikkari oma harrastus keksiä!

Irtaritkin parhaita, kun joukossa on montaa lajia <3

En pelannut tänäänkään <3

Apua, kaikki ei tykkääkkään musta.

Voi piru. 

Taas se kävi. 

! Huomasin, ettei joku musta tykkääkkään. !

Paljon on ihmisiä, joiden kanssa ei kemiat kohtaa, mutta kun sen huomaa yllättäen ja ihmisestä, jonka kanssa ennen kohdannut, se tuntuu hämmentävältä. Sitä on vaikea uskoa. Koitat kömpelösti jutella yhä uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin käytännössä niillä leppoisilla keskusteluyrityksillä työntääkin sitä toista vieläkin kauemmas. Tuntuu, että kaikki sanat ymmärretään väärin. 

"Oon välillä kova provosoimaan, 

enkä välttämättä aina niin mukava kanssakävijä. 

Toisaalta taas saatan olla myös liian alistuva ja liikaa konflikteja pelkäävä."

 

Oon välillä kova provosoimaan, enkä välttämättä aina niin mukava kanssakävijä. Toisaalta taas saatan olla myös liian alistuva ja liikaa konflikteja pelkäävä, joka myös hankaloittaa kanssakäymisiä. Mutta sitten kun mulle selviääkin, että joku josta en yhtään osannut aavistaa, ei pidäkkään musta. Se aiheuttaa mulle lukon.

Musta nousee esiin kaikenmaailman käyttäytymismallit. Musta tulee ylisyyllistyjä, musta tulee marttyyri, musta tulee kiukutteleva lapsi. 

Kun mä pysähdyn ja kysyn pieneltä lapselta, lapselta mussa sisällä, mikä tunne mulla nousi kaikkien niiden syyllisyyden tuntojen alla, se olisi pelko. Pelko siitä, ettei kukaan tykkääkkään musta. Jään ihan yksin.

Yhtäkkiä mut valtasi yksinäisyys. Ei sen takia, ettei hän pitänyt minusta, vaan sen takia, että entä jos kukaan ei tykkää? Entä jos kaikki ajatteleekin, että oon vaan nipottaja, päälle päsmäri, kiukkuilija, mitä vaan negatiivista itsestäni keksinkään. Kehen sitten turvaudun? Nään jo silmissäni, kuinka mies inhoaa, lapset inhoaa, lapsuuden perhekkin inhoaa. Kaikki vaan katoaa.

"Yhtäkkiä mut valtasi yksinäisyys.

Ei sen takia, 

ettei hän pitänyt minusta, 

vaan sen takia, 

että entä jos kukaan ei tykkää?"

Menin kotiin ja vaan itkin. Mies ei yhtään päässyt käsiksi mun ajatuksen kulkuun. Miten mussa voikin olla vielä näin vahvana se miellettyjä? Oon tehnyt niin paljon itseni eteen töitä, etten edes tiennyt tämän olevan niin vahvana. Pään sisällä syyttäjä. Ei puolustajaa missään, pelkkä syyttäjä.

Jännittävä on ihmismieli. Niin nopeasti se pelokas lapsi ottaa vallan. Niin nopeasti sitä heittäytyy tunteen vietäviksi, että ihan kaivamalla kaivamalla täytyy se aikuinen itsestä löytää. Aikuinen, joka sanoo: "Mä kuulen, että sua nyt pelottaa. Mä kuulen, että sua harmittaa. Se on okei. Kaikki järjestyy." Pahinta mitä voisin itselleni tehdä on se, että kieltäisin tän puolen olemassa olon, kieltäisin itseni. Kertoisin vaan, kuinka kaikki on täydellistä ja mua ei haittaa piirun vertaa mikään. Vaikka oikeasti haittaa.

Onneksi mulla kuitenkin on vielä puoliso, jolle asian avasin, hän ei ymmärtänyt täysin mun ajatuksen virtaa (kuka nyt ymmärtäisi), mutta osasi sanoa, että en ole yksin.

Harjoittelulistaan siis lisäkohta: Harjoittele hyväksymään se, ettei kaikkia voi miellyttää.

Tähän kohtaan sopii hyvin lukea aikaisemmin kirjoittamani teksti armo.

En pelannut tänäänkään <3

Armo

Jatkuvasti joudun käydä taistelua itseni, omien tahtojen ja todellisuuden kanssa. Välillä iltaisin, kun talo rauhottuu, havahdun pohtimasta, kuinka taas kiukustuinkin lapsille jostain; miten tänään en jaksanutkaan tehdä sitä ruokaa, mikä olisi ollut juuri parasta ja kuinka suurin osa jo aamulla päätetyistä asioista jäikin tekemättä. Monesti saatan vielä päälle hieman soimata itseäni. 

Laiska. 

Ajatuksissani ajattelen, että jos nyt tarpeeksi kovaa itseäni soimaan ja mietin epäkohtia, huomenna onnistun, huomenna teen kaiken niinkuin ajateltu. Huomenna vien lapset joka paikkaan ympäri kaupunkia ja kaikki ovat vain onnellisia, kukaan ei huuda.

Todellisuus lävähtää eteen. Tapahtuu jotain, joka saa kaiken menemään vastoin suunnitelmiani. Lapset tahtovat huomiota eritavalla, kuin suunnitelmissani, itse olenkin kireämpi, kuin suunnitelmissani, kahvit lentävätkin tiskipöydälle, toisin kuin suunnitelmissani.

Näissä hetkissä tunnen sen. Päätä puristaa, tuntuu, että kaikki hajoaa. Mikään ei onnistu tänään. Miten tästä päivästä voi muka selvitä? Entä miten tästä koko elämästä voi selvitä?

Kuvan lähde

Maaret Kallion - Lujasti lempeä -kirjassa hän kertoo sen, kuinka inhimmillistä kaikki tämä onkaan. Todellisuus vastaan kuvitelma. Täydellinen elämä. Kun kuvitelma kohtaakin todellisuuden, ei jäljelle jää muutakuin epäonnistuneita tapahtumattomia asioita. Hän toteaa, "puutarha kuopimatta, lapset kasvattamatta ja elämä elämättä." Oma riittämättömyys vaivaa. Täydellisyyden tavoittelua. 

Armo. Tuo rippikoulussa jo opetettu termi: Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni. Monesti omilla terapiakäynneillä kertoessani samantyylisiä tapahtumia, kuin edellämainittu, multa kysytään: Missä on armo?

Tässä kohdassa en ajattele sen olevan ansaitsematon rakkaus, vaan nimenomaan se minulle kuuluva. Omarakkaus. Armollisuus minua itseä kohtaan. Entä jos hyväksyisin sen, ettei niin tapahtunut. 

Pysähdyn pohtimaan, onko arki mukavaa, jos vain suoritan sitä, kiukkuisena, nauttimatta ollenkaan. Vain ajatellen, näin on pakko, näin saa täydellisen elämän ja lapset täydellisen lapsuuden. 

Vai olisiko arki mukavaa, jos mukaan astuu armo. Teinkö parhaani, mihin sen hetkisillä voimilla ja taidoilla pystyin? Tein. Teinkö kaiken rakkaudesta lapsia kohtaan? Tein. Saako vanhempikin väsähtää, unohtaa asioita, olla epätäydellinen? Saa.

Kuuntelin itse vasta alkuosan tästä kirjasta, mutta se herätti jo ajatuksia tämän kirjoituksen verran. 

Kirja on syvällistä pohdintaa sisään itseensä. En usko pystyväni sitä kovin nopeaan tahtiin kuuntelemaan, se vaatii paljon avoimmuutta itselleni, rehellisyyttä, johon tahdonkin pysähtyä ja keskittyä.

Tästä klikkaamalla saa Nextoryltä 14 päivän ilmaisen kokeilujakson ilmaiseksi, jossa luettavana myös tämä kyseisen ääni- tai e-kirjan.

Itse hyödyn tämän linkin kautta rekisteröityneistä, mutta rekisteröityneille tarjous on ilmainen.

En pelannut tänäänkään <3