Kaikesta
itkuisuudesta pääsemme imetyspettymykseen.
Imetys historiaa
Aikaisemmat kolme lasta olen
kaikki imettänyt. Esikoista noin 10kk asti, mutta kaksi sen jälkeen yli
1 vuotiaiksi. Imetys oli siis itselleni itsestäänselvyys. Rakastan sitä, kun vauvan itkiessä sain hänet nostettua rinnalle ja siihen rauhottui. Sohvalle hautumaan ja imetysmaratonit kestivät melkein toistatuntia. Pidin siis imetystä itsestään selvyytenä. Onnistui ennenkin, miksei nytkin.
Mutta erillaista oli nyt.
Tämä vauva on viimeisemme, joten kaiken muun
opettamisen lisäksi on hänen opetettava tämäkin. Mun maito ei
riitäkkään. Pidän vauvaa mahdollisimman paljon rinnalla. Jatkuvasti. Silti painokäyrä
vaan laskee. Vauva huutaa rinnoille, jää huutavaksi imetyksen jälkeen. Painokäyrä laskee
edelleen, joten kyse ei ole vain temperamentista.
Kyyneleet valuu. Mikä mussa on vikana? Mikä mun ja
vauvan tiimissä on vikana? Miks kaikki menee näin.
Mietin
kaikki ratkaisut tiheänimun kaudesta, ehkä hampaat, ehkä korvatulehdus.
Ei ollut korvatulehdusta. Annoin pullosta korviketta. Vauva tyytyväinen
syönnin jälkeen. Olo on inhottava. En kuitenkaan hyväksynyt tätä.
Pohdin, että maitoni kyllä riittää, kun tarpeeksi imetän. Niinhän
kaikkialla sanotaan.
Pettymys
Lopulta tajusin, että nyt on se
hetki, jolloin mun täytyy myöntyä. Mun täytyy heittää mun vuoden äiti
-palkinto kriteerit pois. Mun täytyy kuunnella mun vauvaa. Olkoon vaan,
että rinnoistani rupeaisikin tulemaan maitoa enemmän. Hyvä sitten. Mutta
nyt mä annan osittain äidinmaitoa ja osittain korviketta.
Mä
itkin. Mies yritti piristävästi jutella. Mutta eihän se auta. Pettymys
on mun sisällä. Alan jo maalailla kuvia siitä, pystynkö ikinä edes
olemaan hyvä äiti vauvalleni, kun nyt jo meidän keksinäinen suhde on
näin vinksallaan. Ihan erillainen, kuin aikaisemmin.
Muutosten aiheuttama epävarmuus.
Tämän
kaiken erillaisesti menneiden tilanteiden jälkeen minulle on tullut menettämisen pelko. Samanlaista
ei ole ollut muiden lasten kohdalla. Nyt maalailen kauhukuvia jo valmiiksi. Melkein itken jo
valmiiksi, koska rupean pohtimaan mitä olisi voinut käydä. Monia
muitakin tilanteita eri lasten kanssa on nyt noussut esiin, joissa mulla
iskee menettämisen pelko.
Nyt vauva-aikana olen tietoisesti enemmän läsnä, mutta myös
uusia tapahtumia on sattunut paljon. Olen tajunnut elämän
sattumanvaraisuuden.
Miksi kerroin tämän kaiken.
En tiedä. Halusin avata mun tän hetken arjessa olleita kulmakiviä. Mitä kaikkea käyn päänsisällä. Miten asiat on itselle isoja, vaikka jollekkin pieniä. Pitää muistaa omien ajatusten tärkeys, eikä unohtaa itseään. <3
En pelannut tänäänkään. <3