Oon nyt muutaman kerran tahtomattani vahingossa lukenut keskusteluja, joissa puhutaan casinoilla pelaamisesta.
On keskusteltu voitoista ja on keskusteltu bonuksista. Periaatteessa täähän on ihan ok, mutta mulle, joka oon toipuva peliriippuvainen, tämmöset keskustelut rupee välkyttää heti punasta valoa.
Ensinnäkin niitä keskusteluja lukiessa mun pitää olla tosi tarkkana ja kuunnella itteeni tosi tarkkaan, koska monesti niissä keskusteluissa on semmoinen sävy, joka helposti herättäis addikti-minää. Esimerkiksi nyt Joulujärjestelyjen alla huomaan mun mielen olevan herkempi.
Toiseksi mulla iskee paniikki, että kaikki pitäisi pelastaa. Rupeen heti ihan ylipohtimaan toisten pelikeskustelua.
Oon nähnyt ja kuullut tästä riippuvuudesta jo niin paljon, että mun todellisuudessa ja omassa kuplassa, Casinopeleissä ei oo enää mitään jees. Ja kun ajattelen näin, rupeen myös pohtimaan mitä mä voisin tehdä, ettei kenekään tarttis pelata, kukaan ei haluais pelata, edes huvinvuoks. Miten voisin vaan pelastaa kaikki edes mahdolliselta turmiolta, miten voisin auttaa, ettei kenekään tarttis tuntee sitä samaa epätoivoa, mitä itsekkin tuntenut.
En mä voi ketään pelastaa.
Mä tiedän sen varsin hyvin, mä tiedän, että se on totuus, mä en voi ketään pelastaa. Mä en voi estää ketään joutumasta samaan tilanteeseen, kuin itse oon ajautunut. Mä en vaan pysty. Se on kaikki itsessä. Se on kaikki meissä itsessä.
Muistele itseäs teininä.
Sanoiko sulle koskaan vanhemmat mitään kokemuksen syvällä rintaäänellä? Jotkut asiat tietenkin poimi niiden puheista, vanhempia kunnioitti ja heitä totteli, joskus. Mutta jotkut asiat oli vaan koettava itse. Ei auttanut äidin sanat rentusta pojasta, ei auttanut, ne sydänsurut oli vaan tunnettava itse.
Sama on tässä. Mä pohdin itseäni, pohdin omaa riippuvuuttani. Mä haluaisin kommentoida niihin keskusteluihin jotain, mä tahtoisin osallistua keskusteluun. Mutta mä en osaa. Mä en osaa osallistua siihen ilman töksäytystä, mä en osaa kommentoida ilman ylilyöntiä. Koska tässä keskustelussa kukaan ei ilmaissut pelaavansa liikaa, kukaan ei pyytänyt apua pelaamisen lopettamiseen.
Mun täytyy siis vain hengittää, antaa elämän viedä.
Tietää se, että mun kirjoitukset ehkä saavuttaa ihmisen, kun se tarvii tukea tai tässä ryhmässä.
Loppujen lopuksi, maailmaa en voi pelastaa kaikkien muiden puolesta. Kaikkien on koettava omat oppimiskivensä, onnistumisensa ja tunneopettelut. Vaikka kuinka ihanalta se tuntuisi, niin kaikkien taakkaa ei voi kantaa. Voin vain jakaa oman kokemukseni, olla täällä, jos tulee kohta, jossa ehkä pystyn tukeani antamaan. <3
LUUKKU 24
Juha Tapio - Kelpaat kelle vaan
En pelannut tänäänkään. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti