Miksei terapia ole pakollista kaikille!?

Mieti hetki, kun voit sanoa kaiken.

Voit sanoa kaiken, mitä mielessä pyöriikään.

Voit kertoa suurimmat häpeän aiheesi, voit sanoa ääneen kaikki raivostuttavat pikkumaisetkin asiat, eikä kukaan tuomitse.

Miltä se tuntuisi?

Oma terapia alku

Kun aloitin kolme ja puoli vuotta sitten terapiani, aloitin sen halusta saada itseni taas pirteäksi itsekseni, en kuitenkaan ollut tietoinen mitä se tarkoittaa, toivoin vaan pystyväni hymyillä taas yhtä usein, kuin aikaisemmin. Luulin hymyn olevan se onnen merkki, kohdallani hymyilemättömyys oli kuitenkin merkki siitä, että olin hymyillyt liikaa, liian väkisin.

Menin ensimmäiselle tapaamiselleni, en tuntenut terapeuttiani yhtään. Siinä se istu, vieras nainen, ihan tuntematon. Istuin nojatuolille ja hän istui minua vastapäätä. Huoneessa oli valoina vain pieni jalkalamppu ja kynttilät, tunnelma oli rauhallinen. Jostain syystä kuitenkin, vaikka kuinka rupesin käymään ja tykkäsin terapeutistani, niin sinne mennessä en uskaltanut olla täysin totta. Olin varovainen.

”Kuka tahtoisi nähdä itsessään mitään vikaa,

ois niin paljon helpompi syyttää vain muita.”

Olen nyt viettänyt iltoja mieheni ja Sopranosin miesten kanssa.

Loistohomma toi HBO, vaihtelua netflixiin, vaikka alkutunnareiden skippaamattomuus vielä vähän häiritsee. Mutta paljon sarjoja ja lapsillekin oma alue! 

Noh, paluu planeetalle.

Oletko itse ikinä katsonut kyseistä sarjaa? Sarjassa seurataan siis Italialaisen Amerikassa asuvan Mafia-perheen elämää. Päähenkilö, Herra Soprano käy terapiassa. Ajatelkaa, Mafiooso terapiassa, voisi kuvitella, että mitä hän siitä hyötyy, liikaa salaisuuksia. Mutta homma onkin siinä, kun terapiassa ei tarvitse salaisuuksia! Hän ei puhu suoraan asioita ääneen, mutta käyttää jo ilmaisuja ja teemoja, jotka terapeutti kyllä ymmärtää. Hän saa tuoda ne asiat siellä seinien sisällä esille, joista hän ei voisi puhua perheensä kanssa.

Terapeutti ei tuomitse, hän peilaa.

Peilaaminenhan saattaa olla välillä tosi rasittavaa, koska kuka tahtoisi nähdä itsessään mitään vikaa, ois niin paljon helpompi syyttää vain muita. Mutta terapeutti peilaa. Melkein joka kerta mäkin kuulen ”Mä taas vähän peilaan, kerro sitten mitä se sussa herätti.”

Nykyään uskallan olla totta.

Meillä on nyt kolmen viikon tauko terapiasta ja onnekseni huomaan, että mä kaipaan sitä! Oon vihdoin oppinut olemaan totta! Mä odotan sinne pääsyä, koska tiedän, että mitä vaan mun mielessä on mä saan sen sielä purkaa. Kun mä astun siitä ovesta sisään, mä tiedän, täällä mä saan purkaa kaiken mielenpäältä, täällä olen vaan mä. Mun perhe ei kuule mua, mun ystävät ei kuule mua, kukaan ei kuule mua, vaikka haukkuisin kaikki maan rakoon. Kukaan ei loukkaannu mun sanomisista, ketään ei satuta tai naurata. Olen vaan mä.

Tän tajuttua oon edistynyt tosi paljon! Tän tajuttua myös pelaamattomuus on ollut helpompaa, koska olen MÄ.

Että terapia vaan kaikille pakolliseksi.

Tällä hetkellä on valitettavan vaikeaa päästä terapiaan, varsinkaan, jossei varallisuutta ole maksaa yksityiselle koko hintaa. Tarvii lääkärin, lääkekokeilua, psykiatrisen polin käyntejä, jotta asia saadaan eteenpäin. Miksi niin ihana, helpottava ja varmasti myös yhteiskunnan kannalta kannattava toiminta on niin vaikeasti saatavilla?

En pelannut tänäänkään. <3