Huomaan nyt olevani siinä vaiheessa, kun pelit tulevat usein mieleen.
Huomaan haikaillen pohtivani jotain tiettyä peliä. Kun mietin peliä, ei ikinä ensimmäisenä tietenkään tule mieleen häviö. Tulee mieleen ihana omarauha, huolettomuus, bonukset, voitot. Pelit saattavat tulla mieleen mainoksista tai ihan vain ulkoilmasta.
Tämä asia on sellainen, joka saattaa kuulostaa erittäin oudolle, ehkä jopa naurettavalle, sellaisen ihmisen korviin, joka ei ole koskaan ollut peliriippuvainen.
Kuitenkin tiedän jokaisen meistä pelureista tietävän sen tunteen, kun joku peli on erittäinen tärkeä, jossain pelissä on jotain enemmän, jotain muistoja enemmän. Se on ollut se niin sanotusti suosikki.
Usko tai älä, nytkun tuntuu rankalta, kun harmaat ilmat ovat todentotta tauotta päällä, ikävöin pelejä. En itse ihmettele asiaa. Olenhan viettänyt monia monia monia surun hetkiä pelien kanssa. Monia hetkiä, kun elämässä on tuntunut vaikealta oon niitä paennut peleihin. Monta kertaa, kun on tuntunut yksinäiseltä, tylsistyneeltä, väsyneeltä, joka kerta olen paennut peleihin.
"Olo oli kuin krapulassa. "Enää mä en pelaa.
Huomenna en kyllä pelaa.""
Ei siis ihme jos sitä kaipaan? Ei ihme, että ne pulpahtavat väsymyksen hetkellä mun mieleen. Pelit olivat nimittäin hetken se helpotus mulle. Pakopaikka.
Oon lähtenyt tälle matkalle, koska mä näin sen mitä ne pelit lopulta mulle teki. Ne ei vieneet pahaa oloa pois, ne eivät vieneet väsymystä pois, todellisuus oli yhä ja se iski kahta kauheammin naaman eteen, kun pelit loppui, kun hävisin, joka tapahtuu aina ennen pitkää. Olo oli kuin krapulassa. "Enää mä en pelaa. Huomenna en kyllä pelaa." Mutta koska en edelleenkään osannut kohdata vastoinkäymisiä, mä pelasin.
"Se antaisi mulle pelit naaman eteen ja sanois: purkaa noihin."
Onneksi oon kuitenkin lähtenyt tälle matkalle.
Tällä matkalla mä oon vihdoin kohdannut sen, että niin ei voi jatkua. Se peluri en ollut enää minä. Mä tiedän sen siitä, että minä on paljon parempi kuuntelija, kuin addiktiminä. Minä on tässä, se ei sano mulle, että miten ois pelit, jotta huolet unohtuu.
Minä sanoo: mä kuulen, että sulla on nyt huono olla. Mitähän sä haluisit paeta? Mikä on nyt päin persettä. Se kuuntelee mun pohdinnat, se kuuntelee sen kuinka väsyttää. Se kestää sen. Se ei yritä kääntää mun huomiota muualle, vaan se kohtaa mut. Minä ei myöskään vähättele. Jos nyt on huonosti se, et kaikki tomaatit kaapissa oliki pilalla, niin minä ei naura, ei vähättele, se kuulee sen, että nyt ärsyttää. Ja niin siitä pääsee taas eteenpäin.
Addiktiminä ei sitä kestä, se ei jaksaisi mua kuunnella. Se esittää minän ystävää, jotta pääsis suosioon, ei sitä kiinnosta. Se haluaa hallita. Se antaisi mulle pelit naaman eteen ja sanois: purkaa noihin. Se työntäisi mun huolet ja ajatukset sivuun.
On siis syksy. Pimeys, harmaus ja uudestaan pimeys. On aika pitää hautajaiset, surutyö. Surutyö addintiminän ja sen kautta elottoman lohduttajan. On hyväksyttävä, että joku ennen mun elämää ollut, on lopullisesti poissa. Se on ajatuksissa, aina osa mua, mutta ei enää mun kanssa.
On myös kastejuhla, on juhla uuden, puhtaan, täynnä mahdollisuuksia olevan minän. On juhla valon, hyväksymisen, keskeneräisyyden. Kaikki on edessä, puhdas mekko päällä, valmis vastaanottamaan sen kaiken, oppimaan.
Kuolema ja syntymä on tapahtunut jo aijemmin. Mutta nyt on juhlien aika.
Hyväksyminen. <3
Vietetään siis hautajaiset ja kastejuhla. Hyväksytään se, että myös itselle vahingollista asiaa saa kaivata. Kaikki ei ole mustavalkoista, mutta se vaan ei ole enää minua varten.
En pelannut tänäänkään. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti