tiistai 22. tammikuuta 2019

Lapsilukutäynnä. Realistista, haikeeta, mutta vapauttavaa.











Krooninen vauvakuume.

Se on se, joka on mutkin saanut toivomaan paljon lapsia. Asia on tosi jännä, koska en nauti tippaakaan raskaana olosta, sohvalta nousukin on ollut puolivälissä raskautta jo niin hirveetä, että en todellakaan tahtois sitä uudestaan. Enkä liiemmin ole pikkuvauva-ajankaan ystävä, mutta silti poden jatkuvaa vauvakuumetta. Tai ei se jatkuvaa oo, iskee silloin tällöin, mutta koska me ollaan miehen kanssa niin yhteen klikkaavia, niin siitä tulee vauva.



Ja nyt täytyy tietenkin kirjoittaa pakollinen äiti-lause, jottei kukaan ajattele, että olen kiittämätön siitä, että mulle on suotu neljä omaa ihanaa. Se on ihanaa, oon super kiitollinen kaikista neljästä vauvasta. Ne kaikki täydentää omalla tavallaan mein perhettä. Oonhan ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka jokainen mein lapsi on tuonut mukanaan opetuksen. Mutta nyt tilanne on se, että vaikka vanhempienkin oppiminen vielä jatkuu, niin mein perhe on kokonainen.  




Lapsiluku on täynnä.




On aika ruveta kasvattamaan näitä olemassa olevia lapsia turvallisesti kohti aikuisuutta, ilman uutta vauva-aikaa. On myös aika ruveta tavoittelemaan omia unelmia. Sellaisia unelmia, jotka eivät ole kovin realistisia täyttää vauvan ollessa ihan pieni. Pien vauva-aikaan, jota tekin ootte mun kanssa eläneet, mein viimeisimmän kohdalla, mun aivot menee tilaan. Ne menee tilaan, jossa tehtävänä on vain selviytyä. Nyt varsinkin, kun lisätehtävä on ollut vielä riippuvuudesta toipuminen on henkisesti vauva-aika ollut aika aaltoilevaa. Sen takia, koska mun aivot menee selviytymistilaan, on mun ollut ajoittain tosi vaikea olla luova tai ylipäätänsä laittaa itteä etusijalle. Toki sitä oon harjoitellut, mutta voimat ovat olleet rajalliset.



Nyt mikä tulee esille tavarahävityshaasteen muodossa, sekä avoimen ammattikorkeakoulun opintojen myötä on se, että mun aivot on vihdoin pikkuhiljaa menossa pois selviytymistilasta. Ne on pikkuhiljaa enemmän ja enemmän liikkumassa siihen tilaan, jossa mä pystyn hengittää ja uskallan ottaa itelleni projekteja.



Jos oot lukenut mun tavarahävityslistaa, siellä saattaa välillä livahtaa vuosilukuja erillaisten tuotteiden kohdalta. Se kertoo siitä, kuinka kauan mä oon ollut siinä selviytymistilassa, putellit ovat saaneet jäädä, jotta muusta elämästä on selviydytty.



Toki asia ei ihan näin mustavalkoista ole, koska aloinhan haaveilun opettelua jo syksyllä ja muutenkin toipumisprosessissa on ollut tärkeää opetella tunnistamaan omia tarpeitaan. Mutta ehkä saat ajatuksesta kopin? Asiat tapahtuu niin sanotusti itsestään, kun osaan hengittää vapaammin.












Ratkaisu, joka pitää, muttei ole lopullinen, vaikka päätös onkin.

Vaikka olemme mieheni kanssa erittäin vahvasti sitä mieltä, että perheemme on kokonainen, en kuitenkaan pystynyt vielä mihinkään lopullisiin ratkaisuihin. Kuitenkin teimme päätöksen, joka on selkeästi pitkäaikaisempi, kuin aikaisemmat ratkaisumme.




Hain viime viikon maanantaina hormoonikierrukan,

kyllä kerron henkilökohtaisuuksia. Toisaalta, miksi en tätä voisi sanoa, vaikka se jostain syystä oudolta tuntuu. Luultavasti kuitenkin sinäkin olet aikuinen ja joskus ennenkin asioista lukenut. Silti tuntui oudolta avata asia. Noh kuitenkin. Hain sen.


Vaikka päätös ei ollut tällä menetelmällä lopullinen, silti laiton jälkeen mut valtasi outo olo. Kävelin pitkin ostoskeskusta tosi jännän fiiliksen kanssa. Toisaalta musta tuntui, että oon yhtäkkiä vapaa kuin taivaanlintu, päätös tulevaisuudesta oli tehty ja sitä ei tarvitse enää pohtia. Mä voisin leijailla, ovet on avoinna, kroppa on vain mun. Mietin jo, että nytkö on se aika, kun liikuntakärpänen puraisee uudestaan? Sitä on odoteltu, eikä se vielä purrutkaan. Mutta se symboloi sitä vapautta, jonka tää päätös sai mussa aikaan.













Toisaalta taas olin niin surullinen. Eikö mun mahassa tosiaan enää tule kasvamaan vauvaa, enkä tosiaan enää koe uutta synnytystä. Enkö tosiaan enää pissaile tikkuun pohtien näkyykö siinä kaksi viivaa vai yksi. Ja onko tuossa haamuviivassa nyt väriä vai ei. Se sivu on takanapäin ja yllättäen se tuntuki musta myös tosi haikeelle.







Lopulta kuitenkin palasin reissulta kotiin tyytyväisenä, niin kevein mielin.



Rupesin tekemään pesää, meille kaikille, uudestaan. <3  Mein kokonaiselle perheelle.




En pelannut tänäänkään. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti